2017-04-24

Kuu ja Aurinko, veljekset kuin ilvekset

Oppirahojen jälkeen on nyt päästy typistämään Kuun ja Auringon kulku noustessa pelkäksi viiruksi. Ja vähemmän yllättäen, ovat viirut aika samannäköiset.

Auringonnousu viiruksi tiivistettynä
(Tunnin mittainen pätkä Auringon nousua Tähtikalliolta viiruksi tiivistettynä.)

Kameraa ei tarvinnut edes kääriä folioon tai mihinkään muuhun valonsuojakortonkiin, vaan pelkkä miljradikertainen himmennys kolmella kymmenen auon harmaasuotimella riitti ja tällä kertaa muistin myös pistää etsimen luukun kiinni. Pitää sanoa että se oli lievä yllätys, luulisi jossain olevan niin pieni rako että siitä edes muutama fotoni mahtuisi läpi tulemaan, mutta uskottava se on jos maisema kerran jää kuvassa mustaksi.

Kuuviiruissa värin muutos on ollut melko dramaattinen, mutta Auringon kanssa se jäi huomattavasti vaatimattomammaksi. Syyllistä voisi ehkä etsiä suotimista, tutkitusti noista pääsee infrapunaa melko paljon läpi joka sitten sotkee valmiin kuvan valkotasapainon. Pitää siis koittaa infrapunaa leikkaavalla suotimella uudestaan ja ihmetellä josko rannun värigradientti muuttuu ja mihin suuntaan.

Vähenevän kuun nousu
(Samat speksit kuin edellä, mutta Kuun kanssa.)

Kolmas yllättävä seikka on se, että tuo kuuviiru tuossa yläpuolella on melkein täysin suora. Nimittäin ei pitäisi olla. Ilmakehähän tunnetusti taittaa matalalla olevan kappaleen valoa aina vähän ylöspäin eli viirun pitäisi alkuosastaan kaartua lievästi ylöspäin. Ainoa selittävä tekijä mikä tulee nopeasti mieleen olisi se että kamera jalustoineen olisi jotenkin notkahtanut ja vielä samaa tahtia nousevan kuun kanssa(!!) että viiru olisi lopulta suoristunut. Mutta tuommoinen temppu tuskin onnistuu sattumalta, kun tietokoneohjatulle seurantajalustallekin se on jo vaativa juttu.

Tietysti voi sanoa ettei Kuu ole näkynyt ihan horisontista asti kuvauspaikalle ja täten ilmakehän vaikutuksesta suurin osa on jäänyt piiloon, muttei se selitä tuota samasta paikkaa kuvatun Aurinkoviirun odotetunlaista käyttäymistä. Hitto näitä kuvausprojekteja, näistä tuntuu tulevan aina kysymyksiä enemmän kuin vastauksia.

Pimennyksiä ja vakoilijoita kiertoradalta

Geostationäärisiä satelliitteja kun on tullut kuvattua niin paljon laajiksella, niin vaihteeksi koitin ottaa niiden muodostamista tekotähdistöistä kuvia pidemmällä polttovälillä. Tasauspäivien aikaan voi myös nähdä kun satelliitit hetkeksi katoavat Maan varjoon, eli tekokuunpimennyksen.


(Reaaliajassa tämä tunnin mittainen timelapse kattaa taivaalta noin kuuden asteen levyisen alueen azimuuttien 145,5…151,3° välillä.)

Vaan mitäs kuvassa näkyy? Vasemmalta lukien satelliitit ovat alankomaalainen NSS 12, venäläinen Ekspress AT-1, intialainen GSAT-16 ja GSAT-8 -pari, epäonnistuneesti laukaistu mutta oikealla radalle lopulta päässyt venäläinen Yamal 402, venäläinen Ekspress AM-1, brittipuolustusvoimien arveluttavasti nimetty Skynet 5D, arabiemiraattien Yahsat 1A, turkmenistanilainen(!) TURKMENALEM52E/MONACOSAT ja kaikkein oikeanpuolimmaisimpana valkovenäläinen BELINTERSAT-1.

Tässä timelapsessa tuo nimeämätön, kirkas piste joka hitaasti liikkuu kohti kuvan alareunaa, on tiedustelusatelliitti. Hyvin todennäköisesti kyseessä on yhdysvaltalaisen Orion-signaalitiedustelusatelliittisarjan Mentor 6 -nimellä kulkeva jäsen. Satametrinen paraboloidiantenni olisi hyvä selitys kirkkaudelle. Taivaalla tämä alue on kaakkoisella taivaanekvaattorilla; kartalla Intian valtameren yllä - lähellä Afrikan rannikkoa. Ihan perusteltu sijainti siis vakoilusatelliitille.

2017-04-04

Integroitu kummmitus ja kurkistus kristallipalloon

Kuvaan tarttui kasviksista tykkäävä aave joka on tälleen lopputalvella tosi pörröinen. Ei siis mitään kauhuelokuvakamaa sentään jos ei kaksipäisyyttä lasketa sellaiseksi ominaisuudeksi. Takapihan rusakko se siellä safkaa lintujen jälkeensä jättämiä siemeniä. Nikon D5100:n night vision -tila, vaikka kohinainen onkin, mahdollisti tämän kuvan ottamisen. Lyhyt videonpätkä on tuohon alle integroitu yhdeksi kuvaksi — integrointi on vain hieno tapa sanoa että parista sadasta videon ruudusta on laskettu keskiarvo.

Ehkäpä joskus tulevaisuudessa ei enää otetakaan kuvia, vaan lyhyitä sarjoja, joista sitten lasketaan lopullinen kuva. Itse asiassa paremmat kännykäkamerat jo nyt turvautuvat laskemaan keskiarvoja aikasarjoista ja HDR-kuvia ilman että käyttäjä huomaa mitään erikoista tapahtuvan. Esimerkki tästä on Googlen Nexus-puhelimissa nähty HDR+.



Täydellinen tulevaisuuden kameran kenno olisi vain fotonilaskuri. Nollaamalla kennon useita kertoja jokaista valotusta kohden ja aloittamalla fotonien laskennan aina alusta, olisi dynamiikkakin periaatteessa rajaton. Pikselithän ovat tässä kutistuneet kutistumistaan ja samalla fotonikaivon syvyys on pienentynyt. Dynamiikka, yksinkertaistettuna pikselin fotonikaivon syvyys jaettuna lukukohinalla, on kuitenkin pysynyt samana tai kasvanut kennojen vähentyneen lukukohinan ansiosta. Jatkuvasti luettavassa kennossa pitäisi saada nimenomaan lukukohina aisoihin, muuten vaimea signaali hukkuu matkalla elektroniikan häiriöihin.

Tietysti lyhyitäkin aikasarjoja ottaessa datamäärät ovat helposti valtavia. Toisaalta, tarkkuutta voi valon vähentyessä ja herkkyyden kasvaessa laskea monin tavoin ilman kauheita haittavaikutuksia kuvanlaadun suhteen. Kuvaa voi pienentää lukuvaiheessa binnaamalla tai jälkikäteen pienentämällä eli spatiaalisesti (tai avaruudellisesti); osavalotusten valotusaikaa voi kasvattaa tai tehdä aikasarjaan väli-integrointeja eli temporaalinen (tai ajallinen) pienennys. Ja lukuarvojen esitystäkin voi karsia, 14 bittiä on ihan liikaa jos suurin pikselin arvo on kuvassa vaikka parin sadan luokkaa — tuolloin valtaosa numeroarvoista ja melkein puolet biteistä menee lähinnä kennon oman kohinan tallennukseen eli täysin hukkaan.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...