2016-12-31

Testipenkissä Ice kymmenen aukon (1000x) harmaasuodin

95 millin koossa jos haluaa halvan, erittäin tumman — suurinpiirtein kymmenaukkoisen — harmaasuotimen on vaihtoehtoja oikeastaan yksi: Ice 1000x ND. eBayssa hintaa suotimella on noin 40 euroa/dollaria, kun muiden merkkien vastaavat harmaasuotimet kurittavat kukkaroa aina puolentoista-kahden saturaisen edestä. On siis selvää että jostain on pitänyt tinkiä halvan hinnan vastineeksi. Mutta mistä ja miten paljon? Otetaan selvää.

Ja kyllä, ne vähäiset pakkaustekstit on tehty MS Comic Sansilla — myös suotimen kehykseen. Tuo on jo niin härski designkukkanen että epäilys herää onko nämä suunniteltu jotenkin itseironisesti. Jakelijan nettisivutkin jatkavat samaa silmiäsärkevää linjaa. Mutta samapa tuo, ei kirjasinvalinta vaikuta kuvanlaatuun ja se tässä on pääosassa.

Suotimen kehys on kuusi milliä paksu joista kierteiden yläpuolelle jää noin kolme ja puoli milliä. Kehykset eivät siis ole kaikista ohuimmat, mutta ainakaan Irixen 15-millisen kanssa ei tule mekaanista vinjetointia. Vertailun vuoksi, Haidan Pro II Slim -sarjan harmaasuodinten kehys on samaa luokkaa mitoiltaan, kokonaispaksuuden ollessa Haidassa puoli milliä vähemmän.

Pinnoitteet ja heijastukset



Kuten kuvasta näkee, ovat heijastukset suotimen pinnasta ns. valkeita eli minkäänlaisia monikerrospäällysteitä suotimessa ei varmaan ole. Kalliissa suotimissa heijastukset ovat esim. vihreitä ja muuttavat sävyään heijastuskulman mukana kuten interferenssipäällystyksillä on tapana tehdä. Onneksi tilanne linssiheijastusten suhteen ei ole kovin paha näissä erittäin tummissa harmaasuotimissa, koska valon uudelleen heijastuessa suotimen sisällä vaimenevat heijastukset samalla hyvin voimakkaasti koska heijastukset imeytyvät itse suotimeen.

2016-12-06

Virtuaalikierros: Härkämäki, Varkaus

Ihan Pohjois-Savon etelälaitamilta löytyy Warkauden Kassiopeian rakentama ja ylläpitämä observatoriokompleksi, Härkämäki tai virallisemmin Taurus Hill Observatory. Siinä missä Orimattilan Tähtikalliolta löytyy yksi jättimäinen putki jättitornissa ja sen kaverina pari pienempää, on Härkämäellä kourallinen keskikokoisia putkia. Keskikokoinen tässä kontekstissa tarkoittaa ihan kunnioitettavaa 30-40cm kokoluokkaa. Mutta alla kuitenkin upotettuna virtuaalikierros paikan päältä, jonka kautta pääsee ihmettelemään tähtitornia, kerhorakennusta ja kaukoputkillä täytettyä avattavaa havaintotasannetta.


2016-11-06

Rantoja, taivaanrantuja ja kerroskuvausta

Kun ei ala tämä pahuksen pitkä pilvisyysjakso jo loppumaan, niin on sama julistaa tämän syksyn tähtiviirukausi päättyneeksi. Kokonaisen viikonhan tuo kestikin. No, oli niitä kuvausöitä useamminkin, mutta se paras sesonki oli noin viikossa ohitse. Kirpakka, kuiva syysyö, eikä Kuuta taivaalla sotkemassa. Siinä hyvän yön ainekset.

Ensin ajassa taaksepäin, elokuun puolen välin tienoille. Silloin Savonmaan korkeuksilla alkaa olla keskiyön aikaan jo niin pimeää että tähtikuvauskautta voi aloitella. Tämä on samalla myös jatkoa aiemmin esitetylle laituricore-sarjalle, yhdistäen samalla mukaan pientä tähtiviiruräpellystä. Valokuvauksellista kliseefuusiota.

Mela mökkilaiturilla

Juuri kuvan ulkopuolella loistava täysikuu vaan sotkee kuvan keskiosan ikävästi flarepalloilla. Eikä edes millään härskeillä ja värikkäillä linssiheijastumilla vaan tuommoisilla tuhnuilla läiskillä jotka tekevät kuvasta vain paskaisen näköisen. Pahuksen Samyang. Pahuksen minä, kun en putsannut etulinssiä kunnolla. Lentokone sentään tuli kuvaan mukaan juuri sopivaan paikkaan. Nyt se sitoo kivasti toisiinsa laiturin pakopisteen ja taivaan valoviirut. Jos jotain tekisin toisin, kääntäisin tuota isoa melaa niin että se ei olisi kuvassa noin pystyssä, alaosa liikahtaisi tuonne vasemmalle ja yläosa ehkä vähän oikealle. Ja hävittäisin Kuun taivaalta.

2016-10-23

Helvetin härskit tähtiviirut ja miten ne tehtiin

Joskus sitä kuvaajalla välähtää ja aina vain parempi jos välähdys ei tule salamakengässä olevasta oikosulusta vaan luvassa olisi jotain tolkullista kuvaustoimintaa. Jospa tekisin pitkästä aikaa pikkuplaneettapanoraaman? Saisiko siitä härskimmän näköisen lisäämällä soppaan mukaan tähtiviirut? Viirutähtipikkuplaneettapanoraama. Hyvä idea.

Tähtiviiruplaneetta

Kuvassa piti vesi saada ympäröimään kameraa mahdollisimman paljon ja joka puolelta jotta siitä saisi taivaan heijastumaan. Tämä tietenkin tarkoitti veteen kahlaamista niin pitkälle kuin kumppareiden varsi vain mahdollisti. Ja kuten varmaan tuttua jokaiselle kameran ja laajiksen kanssa turanneelle, mitä lähemmäksi jotain menee, sen isompana se kuvassa näkyy. Lopulta kamera oli panoraamapään kanssa ainoat veden pinnasta pilkistävät osat, jalusta ja jalustan pää olivat järvessä melkein kokonaan. Alhaalta kuvaaminen myös piilottaa suuren osan horisontin häiritsevistä valopisteistä kaislikon taakse sekä parantaa maiseman heijastuksia veden pinnasta heijastuskulman loivetessa. Win-win.

Vesi on siitä ikävä elementti kuvaamisen kannalta että pieninkin tuulenvire ja liike rikkoo välittömästi heijastuksen veden pinnasta. Pitikin jonkin verran miettiä paikkaa ja asentoaan jotta selviäisi vain mahdollisimman pienillä liikkeillä pois kuvasta kameraa kääntäessä. Pari minuuttia silti tuhraantui aikaa pienten laineiden rauhoittumisen odotteluun, ei ole hätäisen hommaa yökuvaukset. Lopulta pallopanoraamasta tuli tämän näköinen:

Eläinratavalo ja melkein yhtä himmeät revontulet

Ja sama pyöriteltävänä versiona. Tarkka katsoja huomannee etelätaivaalla suuren, oikealle lievästi kallellaan olevan kirkastuman. Se on sitä eläinratavaloa, joka näkyy Auringon laskiessa ja noustessa. Sattuipa tuuri että se näkyi juuri tuolla, Juurusveden suunnalla; muuten valokolmio olisi satavarmasti hukkunut valosaasteeseen.

2016-10-19

Voiko Astrosolar-kalvoa käyttää Irix 15mm f2.4 -objektiivin takasuotimena?

Lyhyesti: ei voi. Pitkästi: voi toki, mutta ei kannata vaivautua.

Vaikka Irixin suunnittelijat objektiivin perään ovat paikan suotimelle jättäneet, ainakaan Baaderin Astrosolar-kalvo ei siihen käy. Harmi, koska tuosta kalvosta saisi helposti ja halvalla noin 100 000 kertaa himmentävän harmaasuotimen erittäin pitkiin keskipäivän valotuksiin. Syykin on ilmeinen kun asiaa hetkosen pohtii. Kalvo on pinnaltaan valoa heijastavaa, suorastaan peilimäistä. Kennolta heijastuva valo heijastuu kalvosta takaisin kennolle ja lyttää kuvan kontrastin ja pilaa värit pysyvästi. Jos kameran kenno tekisi mitä sen pitäisikin tehdä, eli absorpoisi ihan kaiken siihen tulevan valon, ongelmaa ei olisi. Alla vertailukuvapari, kalvon kanssa ja ilman.


(Kuvat 1/200s ISO 100 ja 30s ISO 1600, molemmat f/2.4.)

Pitänee siis tyytyä ostamaan ainakin kymmenen aukon harmaasuodin 95 millin koossa. Tarkka merkki ja malli on vielä auki, mutta se on varmaa että kallista on ja valikoima pienenee 82 milliin verrattuna huomattavasti.

2016-10-01

Syksyn geostationääriset valopilkut

Vaikeita kohteita kuvattaviksi nämä geostationääriset satelliitit. Olen syksyn aikana neljänä yönä käynyt niitä kameran kanssa vahtaamassa ja vain yhtenä kertana saanut niistä kuvia. Ok, joka kerta on tarttunut yksi tai kaksi staattista pistettä kuviin, mutta ihan sitä ei ole haettu. Niitä pitäisi yhteen kuvaan saada kymmeniä silloin kun ollaan oikeaan aikaan liikkeellä. Geostätionääriset satelliitihan kirkastuvat syys- ja kevätpäiväntasauksen aikoihin kun Maan varjo kulkee läheltä taivaanekvaattoria ja Aurinko paistaa suoraan kohti monien neliömetrien kokoisia, peilaavia aurinkopaneeleja. Ja taivaanekvaattorillahan geostationääriset satelliitit kulkevat.

Mutta kun ei, on ihan tuuristaan kiinni miten nämä näkyvät vaikka periaatteessa kirkastumisten pitäisi olla melkolailla ennustettavia. Yleensä eivät vaan näy vaan valopisteet löytyvät kuvasta lähinnä vahingossa, kuten viime syksynä kun tähtiviirukuvasta löytyi jotain ylimääräistä. No, ei kuitenkaan keskitytä valittamiseen vaan todetaan että ne löytyvät jos ovat löytyäkseen. Ja kun satellitit kuvaan ilmestyvät, on niillä useimmiten kavereita mukanaan. Alla on panoraama johon on merkitty 94 kappaletta geostationäärisiä satelliitteja ja 91 kappaletta muita satelliitteja jotka eivät pysyneet valotusaikaa eli viittä minuuttia paikallaan. Lyhyemmät pystysuorat viirut ovat geosynkronisia satelliitteja, ne kun liikkuvat taivaalla, mutta hyvin hitaasti.

2016-09-29

Pistetääs arvioiden sekä kalibroiden: Irix 15mm f/2.4 Firefly

Jos kuukausi sitten halusi ostaa 15-millisen laajakulman joka ottaa suotimia nokalleen, joutui siitä ilosta maksamaan liki kolme tonnia Zeissin merkeissä. Toissaviikolla kuitenkin sveitsiläis-korealainen startup Irix sai vihdoin pöhinältään julkaistua oman 15-millisen tekeleensä, ja vieläpä ennätysnopealla valovoimalla (f/2,4) ja muutamalla design-herkulla varustettuna. Ja kun Irixin hinta oli muoviversiolla kohdillaan, sai noin vuosi sitten myymäni nelitoistamillinen Samyang manttelinperijän, vihdoin. Ja jos ei muovista diggaa, voi rahamies ostaa myös sliikimmän kevytmetalliversion (Blackstone-versio), parin sadan euron lisähintaan tietty.

Irix 15mm f/2.4, vastavalosuoja ja logo

Metalliversio on valmistajan mukaan sääsuojattu kauttaaltaan, eli kumirenkaat löytyvät bajonetista, etuelementistä ja tarkennus- ja lukitusrinkuloiden alta. Muoviversiossa suojaus on vastaava, mutta kumirengas uupuu etuelementin takaa — sääsuojauksen saamiseksi halpisversioon joutuu laittamaan suotimen linssin nokalle. Nähtäväksi jää, mitä sääsuojauksella tarkoitetaan. Mitään IP-luokituksia ei ole valmistaja luvannut ja voi olla että laite on sääsuojattu niin pitkään kunnes se ensi kerran kastuu ja menee särki.

Tiprusniemen lämpövoimalaitos

2016-09-19

Takuuteräviä* yökuvia Bahtinovin maskilla

Kuka ihme on Bahtinov ja miksi meillä on sen naamari? Kuten on tullut parissa aiemmassa postauksessa sivuttua, pimeässä kuvia räpsiessä voi kuvan tarkaksi saaminen olla haastavaa. Apuun tulee otsikossakin mainittu Bahtinovin maski. Käytännössä kyse on useimmiten mustasta muovilevystä, johon on tehty stategisiin kohtiin sopivanleveyksisiä ja -pituuksisia aukkoja tietyin välimatkoin. Nämä aukot sitten muodostava kennolle pistemäisestä kohteesta juuri tietynlaisen diffraktiokuvion joka muuttuu tarkennuksen mukana. Alla on kuva, jossa teleobjektiivin nokalle on asetettu kaupallinen, mustasta akryylimuovista tehty Bahtinov-maski.

Bahtinov-maski objektiivin nokalla

Koska fysiikan lait ovat mukana tarkennuksessa, tuo se jonkinlaista varmuutta tarkentamiseen. Takatelkkarista tarkennuksen arvoiminen on aina enemmän tai vähemmän arpapeliä, koska ainakin Nikon käyttää raakakuvatiedostojen esikatselukuvina huonolaatuisimpia JPEG-tiedostoja joihin on lisäksi käytetty kohinanvaimennusta ja terävöitystä joillain tuntemattomilla arvoilla. Lisäksi liveviewillä on rajansa himmeissä kohteissa, jossain vaiheessa kaikki vain hukkuu kohinaan.

Tässä vaiheessa peliin astuu Bahtinov. Maski objektiivin nokalle ja linssi kohti jotain kirkasta ja pistemäistä kohdetta, oli se kaukainen katulamppu, tähti tai mikä vain. Ainoa kriteeri on tuo pistemäisyys, pintakohteella maskin tuottama diffraktiokuvio leviää kohteen levyiseksi ja himmenee nopeasti näkymättömiin. Kun tarkennus on siellä päin, tulee kohteen molemmille puolille kahdet V-kirjaimen muotoiset diffraktiopiikit. Piikkisatsista sisempi kulkee ulomman sisällä ja tarkennus on juuri kohdallaan kun kuvio saa symmetrisen muodon, V:t ovat sisäkkäin. Giffi alla selventää:



Käytännön vinkkejä maskin käyttöön: jos ja kun kuvaa ilman seurantaa ja haluaa tarkentaa äärettömään eli tähtiin, kannattaa maskin vaakapalkki asentaa objektiivin nokalle tähtien näennäisen radan suuntaiseksi. Yllä tarkennustähtenä toimii Aldebaran joka tuohon aikaan illasta nousee noin 17 asteen kulmassa, ja samassa kulmassa oli tarkennusmaskikin. Näin kohde pysyy yhdessä suunnassa pistemäisenä ja diffraktiopiikit täten terävinä.

Polttovälialue jolla maski toimii hyvin riippuu sen rakojen leveydestä: mitä leveämmät raot, sen pidempi polttovälin pitää olla. Laajakulmaobjektiivit tarvitsevat maskin jossa rakoja pitää olla jo useampia per millimetri. Eli käytännössä kaupalliset maskit joita olen nähnyt toimivat vain pitkillä polttovälialueilla. Omistamani kolmen millin rakovälillä oleva maski toimii kameran livenäytössä hyvin vielä 300 millillä, mutta enää vain kaikkein kirkkaimpiin kohteisiin 180 millillä. 135 milliä vaatii jo parin sekunnin testivalotuksia ja sitä lyhemmillä polttoväleillä ei kuviota juuri synny muuta kuin tilanteissa joissa maskia ei tarvitse muutenkaan. Tosi laajoilla linsseillä sitten itse maski alkaa jo näkymään kuvassa. Objektiivin valovoima tuntuu vaikuttavan myös, mitä himmeämpi objektiivi, sitä pidempi putken pitää olla tarkennuskuvion näkymiseksi. Yllä oleva giffi on juuri 135mm:n tarkennuskuvista tehty.

Laajiksille on olemassa myös kallis, kaupallinen vaihtoehto, Sharpstar2. Se on läpinäkyvään akryyliin kaiverrettu Bahtinov-maski joka kiinnitetään erilliseen suodinpidikkeeseen (€€€). Jos on tarkka käsi ja terävä kaiverrusterä käytössä, tuommoisenhan kaivertaisi ihan itse… Tee-se-itse-miehille on lisäksi olemassa Hartmann-maski, joka koostuu vain kahdesta reiästä apertuurin molemmin puolin.

*) Minkäänlaista takuuta ei oikeasti ole.

2016-09-12

Kahden sekunnin Linnunrata, mustan aukon puhallus ja muita ihmeellisyyksiä

Oho, mitäs se kalenteri näyttääkään, ollaan aloittamassa Linnunratakuvausesonkia. Kuten joka vuosi aiemminkin, aloitetaan tämä sesonki massiivisen seksikkäällä Linnunratapanoraamalla. Tällä kertaa fokuksessa ovat Linnunradan jättimäiset pölypilvet ja kuvaustekniikka on ihan jotain muuta.

Kahden sekunnin Linnunratapanoraama

Edelliskerran toheloinnista viisastuneena koitin nyt tehdä kuvaushommat ihan oppikirjan sääntöjen mukaan. Tarkennus äärettömyyteen bahtinovin maskilla, objektiivin lämpötilan stabilointi ja linssipinnoille kosteuden tiivistymisen esto lämpöpannoilla. Bahtinovin maski on diffraktiomaski, jolla tarkennuksen voi saada kohdilleen pistemäiseen valonlähteeseen satavarmasti. Jos pimeässä tuhertaa kuvia pitkällä polttovälillä, suosittelen tuommoisen ostamista. Periaatteessa lämpöpantoja ei olisi tarvinnut koska oli poikkeuksellisen kuiva syysyö, mutta lämpötilan muutosten estäminen riitti käyttöperusteeksi eikä sitä myötä uudelleentarkentamisen tarvetta tullut.

2016-09-07

Yksinäisiä vanhuksia moikkaamassa

Wiki kertoo että nämä teräksiset rautatiesillat on kipattu Kuopion pohjoispuolen Kallansiltojen viereiseen Suosaareen joskus 1930-luvun alussa ja käyttöön ne on otettu vuosisadan vaihteessa. Yli sadan vuoden ikään ja pitkään huoltamattomuuteen nähden ovat ne erittäin hyvässä kuosissa. Jopa töhryjen tekijät ovat jättäneet ne rauhaan, vaikka ovat sopivasti piilossa vilkkaan liikenneväylän vierellä ja siltojen pohjavärikin on sopiva taideteosten taustaksi. Ehkä terästolpissa ei ole tarpeeksi pinta-alaa että graffititaiteilijat saisivat nimensä näkyviin?

Kallan vanha silta kasvaa pajukkoa läpi
(Noin kuudenkymmenen kuvan mittainen panoraama, varmaan neljässä tai viidessä rivissä.)

Postaus alkaa bokehpanoraamalla. Muun muassa juuri bokehmässäilyä varten ostamani Samyangin 135-millinen tekee kyllä niin tolkuttoman hyvää jälkeä että oksat pois. Kuva on terävä sieltä missä sen pitää olla eivätkä värivirheen puuttuessa epäterävät alueet muistuta aknemainosta, tai vaihtoehtoisesti toissapäiväistä, jo mikrossa lämmitettyä, kinkku-ananas-pakastepitsaa.

Jos tuon panoraaman tekniset seikat haluaa kinovastaaviksi muuntaa, olisi tuloksena polttoväli 20mm ja aukkosuhde f/0,3 — noin suurinpiirtein. Samanlaisen kuvan saisi muuten pistämällä 135…150-millisen objektiivin 8x10 tuuman kokoisen filmin eteen. Nopeimmat laajakulmat ison koon filmillä ovat luokkaa f/8 (Nikon SW 150mm f/8) eli jos kuvitteellista bokeepeenistä mittaillaan, voiton vie Korean ihmeellä tehty panoraama.

2016-09-02

Revontulten loimua

Revontulten loimuaminen on melko tavallinen kuvailu, mutta varsinaisia liekkien tapaan loimuavia revontulia tulee vastaan harvoin. Vielä harvemmin niistä saa mitään tolkullisia kuvia, koska liike on hyvin nopeaa ja sattuu reposten himmeämmissä osissa. Viime yönä kuitenkin epäonnistuneelta geostationääristen satelliittien kuvausreissulta kotiin tullessa, loimotti taivaalla korkealla revontulet, joiden reaaliaikaista videointia koitin mustavalkoisen Nikonin D5100:n yökuvausmoodilla. D800:lla on tullut joskus koitettua ottaa sekä videota että still-kuvaa näistä samoista muodoista, eikä ole onnistunut. Valotusajan kun pitää olla sekunnin kymmenyksiä, jotta liike tulisi esille. Onkin vähän hupaisaa että sadan euron muovirunko on tässä parempi kuin (aikoinaan) kahden ja puolen tonnin PRÖÖ-kamera. Kehitys kehittyy.

Muita erittäin nopeita revontulten muotoja ovat sykkivät läiskät, jotka voivat taivaalla olla kymmenenkin asteen läpimittaisia, sekä liekkien tapaan satunnaisemmassa muodossa lepattavat revontulet. Taivaanvahti-palvelun revontulimuotojen tietolaatikko antaa seuraavanlaisen kuvauksen viime yön revontulille:
Loimuava (englanniksi flaming). Tämä revontulien harvinainen alaluokka ei tarkoita niinkään yksittäistä muotoa, vaan suurta aluetta taivaalla. Loimuavissa revontulissa taivaalle ilmestyy ylöspäin magneettista zeniittiä kohti pyyhkiviä tavallisesti kirkkaahkoja aaltoja. Hyvin harvoin aallot voivat pyyhkiä alaspäin. Loimuamisen yhteydessä raportoidaan tavallisesti vöitä, harvemmin läiskiä.

Olisivatpa nuo Taivaanvahdin ilmiökuvaukset jossain erillisinä sivuina kuvineen, koska listaus varsinkin halojen osalta on ehkä kattavin mitä verkosta voi löytää, suomeksi ainakaan.


2016-08-27

Kameran sähköisen vesivaa'an tarkkuus

"Höhö, vesi valuu kuvasta pois". Helpoin (laiskin?) kritiikki jonka mille tahansa kuvalle voi heittää, on sanoa horisontin olevan kallellaan. Nykyteknologia kuitenkin on tuonut kameroihin sähköiset avusteet, joilla kuvansa voi koittaa saada suoriksi jo ennen kuvan ottoa. Joko kameran takanäytöllä, tai jopa etsimessa, on tarjolla sähköinen vatupassi joka antaa keinohorisontin kuvaajalle. Pentax on mennyt niinkin pitkälle että kameran kennovakain voi kallistaa kennoa parin asteen verran ja näin suoristaa horisontin automaagisesti - ilman käyttäjän väliintuloa. Tuntuupa futuristiselta, mies.

Tekniikka ei kuitenkaan ole täydellistä eikä kameran inklinometri ole monen pennin osa, joten vesivaa'an antaman keinohorisontin absoluuttinen tarkkuus on jokseenkin kyseenalainen. Koitin siis ottaa selvää kuinka vanha sotaratsu D800 selviää pienestä vesivaa'an tarkkuutta mittaavasta kokeesta.

Kameran vesivaaka takanäytöllä ja sen tarkkuus

Testaustapa oli yksinkertainen. Kamera Manfrotto 410 -tarkkuuskinopään päälle, sata kappaletta kuvia seinästä jossa on teräviä yksityiskohtia sekä vaaka -ja pystysuuntaisia linjoja kohdistusta varten. Kamerasta digitaalinen vesivaaka esille ja sata kappaletta kuvia välillä kameraa vain yhdellä akselilla liikutellen, niin että vesivaaka näyttää kameran olevan vaakasuorassa jokaisen kuvan oton aikana. D800:ssa vesivaaka näyttää vihreällä keskipalkilla kameran ollessa omasta mielestään vaaterissa. Sen jälkeen kuvien kohdistus toisiinsa Huginissa joka antaa jokaisen kuvan suhteellisen kallistuksen asteen kymmenesosien (miljoonasosien itseasiassa, rajansa kuitenkin kaikella) tarkkuudella.

2016-08-20

Puolen tuhatta pallopanoraamaa poikki ja pinoon

Viisisataa on mukavan pyöreä luku, on siis aika laskea pallopanoraamakuvista keskiarvoja. Viime kerrasta on näemmä aikaa liki kolme vuotta, silloin läjässä oli kolme ja puoli sataa kuvaa. Pallopanoraamojen keskimääräinen kuvaustahti on siitä vähän hiipunut näemmä, noin yhteen per viikko. Ehkä kaikki mielenkiintoinen ja ei-niin-mielenkiintoinen on tullut lähialueelta kuvattua? Kuka tietää.

500 pallopanoraaman keskiarvo
(Keskiarvopinon histogrammi on normalisoitu sRBG-väriavaruuden 0…255 kirkkausarvoon, muuten kuva olisi huomattavasti harmaampi.)

Pyöriteltävässä versiossa juuri ja juuri erottuvat pystylinjat muuttuvat hyvin heikosti erottuviksi seiniksi, sermeiksi ja tolpiksi tai vaikka puunrungoiksi. Yllättävän lähelle ne tulevat myös, pallopanoraamoja kuvatessa on hyvä seikka muistaa tuoda jotain katsojan lähelle oli se sitten puu, aita tai mitä vain. Suoraan alaspäin katsellessa erottuu panoraamassa selkeästi tasaisempi nadiirinalue, alue jonka koko on suurinpiirtein se minkä kolmijalka ja kuvaaja vie kuvatessa.

2016-08-18

Tee-se-itse: ulkoinen virtalähde Nikoniin

Parikin kertaa on saanut kirota kun tullut tarkistamaan kameran ottamia tähtiviiru- tai timelapsekuvia ja huomannut akun kyykähtäneen pakkasessa jo tunteja sitten. Nyt siihen tulee kuitenkin loppu, eikä ole edes kallista kunhan vaivautuu ostamaan muutaman osan ja liittämään ne toisiinsa.


(Monomodattu D5100 saa virtansa ulkoisesta litium-ioniakkupaketista. Akkupaketin kapasiteetti on ainakin kymmenkertainen kameran omaan akkuun verrattuna.)

Mitäs tähän projektiin tarvitaan? Ensinnäkin, dummyakku. Sen funktio on uskotella kameralle että käytössä on oikea akku sekä tarjota tarvittavat liittimet. Useimpien nykyaikaisten kameroiden akut sisältävät pienen piirin joka kertoo kameralle akun oleva aito ja alkuperäinen. Ei ihme että kameravalmistajan alkuperäisakut ovat niin kovissa hinnoissa kun muiden tuotteet on joissain tapauksissa blokattu kameran firmwarella. Nikonilla dummyakun tuotenimi on EP-5A tai EP-5B, kamerasta riippuen. D800-sarja/D750/D7000-sarja/D500/D600-sarja käyttää B-mallia, D3000- ja D5000-sarja vastaavasti A-mallia.

D800:n virtalähteen rakentelin Ex-Pro-merkkisen dummyakun ympärille. Toimii eikä maksa neljäsosaakaan alkuperäisosasta. Olen myös törmännyt netissä juttuihin toimimattomista dummyakuista eli rahan hukan mahdollisuus on olemassa jos huonosti käy. D5100 ja muut aloittelijamallit saattavat vaatia Nikonhackerin modatun firmwaren sisäänsä, jotta muiden kuin Nikonin dummyakut toimivat oikein.

2016-08-13

Onnettomuustutkintalautakunta tutkii: ei-niin-pikainen panoraama pellon laidalta

Halusin vaan ottaa terävän, ison kuvan Sänkimäen näkötornista aukeavasta maisemasta kesäyössä. Yksinkertainen toive, mutta näemmä hyvin vaikea toteuttaa käytännössä. Alla panoraama kuitenkin kokonaisuudessaan Zoomify-Leafletilla upotettuna. Kuvia tuohon on otettu kaksi riviä uunituoreella Samyangin 135-millisellä, lopullisen panoraaman koon ollessa noin puoli gigapikseliä. Liioittelua? Joo, mutta kun halusin niiiin kovasti päästä uusia leluja kokeilemaan.



Pidemmälle jos zoomaa, voi huomata että kuvan oikeassa laidassa on varsin suuri ero ylä- ja alarivin kuvien terävyyden välillä. Ero tasoittuu nopeasti panoraamassa vasemmalle kulkiessa ja kuvan vasenta reunaa voi pitää jo varsin tasalaatuisena muutamaa tärähtänyttä ruutua lukuunottamatta. Kuvien välinen aikaero on myös suurimmillaan tuolla oikealla, panoraama kun on kuvattu aloittaen ylhäältä oikealta ja päätyen alas oikealle. Siis ihan riveittän kuten tapana on.

Edellisestä voisi siis päätellä että tarkennus on kuvissa muuttunut ajan mittaan. Ainakin ilman lämpötila putosi koko kuvausjakson ajan, joten ei ole ihan tuulesta temmattua myös olettaa objektiivin lämpötilan muuttuneen tuon kuvaamiseen käytetyn puolen tunnin aikana. Paljonko muutos oli, jää arvailun varaan. Voisi kuitenkin olettaa sen olleen enemmän kuin tuo muutama aste, tulihan kameravehkeet paikan päälle suurinpiirtein huoneenlämpöisinä. Pudotusta on voinut puolen tunnin aikana olla siis kymmenenkin astetta, tuskin enempää.

Tähtikuvausräpellyksistä onkin tuttua se että joutuu tarkentamaan muutaman kerran uudelleen illan aikana vehkeiden kutistuessa. Jonkin verran asiaa voi auttaa vakauttamalla objektiivin lämpötilan lämpöpannoilla. Pannoilla on lisäksi se positiivinen vaikutus ettei kastepistettä lämpimämmille linsseille kerry kosteutta ja jäätä. eBaystä saa halvalla RC-auton renkaiden lämmittämiseen tarkoitettuja lämpötilasäädeltyjä pantoja jotka menevät pienempien objektiivien ympärille heittämällä. Tällä kertaa lämmityspannat eivät olleet mukana, koska tornissa ilma liikkuu sen verran ettei usva siellä kiusaa.

Vaikka polttoväli ei kovin pitkä olekaan, 135 milliä, on objektiivissa suuri fyysinen aukko, joka oli pimeydestä johtuen täysin auki: 65mm. Ja kuten voi muistaa, määrää aukon koko syväterävyyden yhdessä tarkennusetäisyyden kanssa. Syväterävyyslaskurin mukaan 65mm:n aukolla, tarkennusetäisyyden ollessa neljänneskilometri (etäisyys tornista metsän reunaan kuvan oikeassa laidassa), ei syväterävyys kata kuvasta kuin sadan metrin matkan. Samankokoisen fyysisen aukon saa aikaiseksi esimerkiksi seuraavilla polttoväliyhdistelmillä: 400mm f/6,1; 300mm f/4,6; 200mm f/3. Äärettömässä olevat tehtaiden ja mastojen keinovalot ovat siis selvästi jo syväterävyysalueen ulkopuolella, ne eivät ole pisteitä vaan pieniä palleroita.

On olemassa tietynlainen matemaattinen kaava optimaaliseen kuvausjärjestykseen, jolla viereisten kuvien välinen aikaero pysyisi mahdollisimman pienenä. Muutaman rivin panoraamassa se ei olisi edes kovin monimutkainen toteuttaa, robottikuvauspäällä ainakaan: rivien sijasta kamera kulkee pitkin maisemaa siksakkimuodostelmaa pitkin. Kahden rivin tapauksessa kuvaus olisi pitänyt hoitaa aloittaen ylhäältä oikealta, siitä edelleen alas, edelleen vasemmalle, ylös, vasemmalle, alas, ja niin edelleen. Kanttiaaltoa mukaillen siis.

Puoli tuntia on kesäyössä pitkä aika, josta johtuen kuvien välillä näkyy, varsinkin taas tuolla oikealla, selvä kirkkaus- ja/tai kontrastiero. Varsinaisesta valaisuerosta ei voi puhua, vaan kyseessä on ilmankosteuden ja sitä myöten läpinäkyvyyden muuttuminen kuvien oton aikana. Lämpötilan pudotessa näkyvän usvan ja kosteuden määrä ilmassa kasvaa, verrattuna kuvauksen alkuhetkeen. Lisäksi usvaa kulkeutuu ilmavirtojen mukana muualta. Tähänkin olisi auttanut tuo edellä mainittu kuvauskaava. Ei ole myöskään poissuljettua etteikö panoraamasofta voisi tehdä vastaavia kuvitteellisia kirkkauseroja valmiseen kuvaan, eikä tämä olisi edes ensimmäinen kerta kun näin kävisi.

Onnettomuustutkintalautakunta voi siis vetää yhteenvedoksi seuraavaa: operaattorin kaluston käyttövirheet ja puutteellinen käyttökoulutus yhdistettynä vaikeisiin olosuhteisiin ja kaluston puutteisiin aiheuttivat epäoptimaalisen lopputuloksen. Yritä toiste uudelleen, dorka.

Päivitys 2016-10-23: Dropboxin pelleilyn takia zoomattava kuva on siirretty tänne. Samaan paikkaan pääsee myös seuraamalla ylläolevan kuvan linkkiä.

2016-08-11

Parempi tapa vinjetoinnin Lensfun-korjausparametrien selvittämiseen Huginilla

Miten kalibrointi sitten toimii? Tarvitaan yksi tasaisesti valaistu kuva per aukko ja per polttoväli, sekä — jos hifistellä haluaa — per tarkennusetäisyys. Esimerkiksi kuvitteellisella 100-300mm f/4 -zoomilla olisi hyvä kattaa polttovälit 100mm, 150mm, 200mm, 250mm ja 300mm sekä aukot f/4; f/5,6; f/8 ja f/11 sekä pienin aukko joka lienee f/22...32. Ääretön olisi hyvä kattaa kaikilla aukoilla ja polttoväleillä, huomatessa vinjetoinnin suuresti muuttuvan lähemmäksi tarkentaessa, myös lähin tarkennusetäisyys ja vielä joku tarkennusetäisyys siltä väliltä. Esimerkiksi tuo äskettäin selvittämäni Samyang 135mm f/2 -objektiivin vinjetointi tuli selvitettyä tarkennettuna äärettömään, kolmeen metriin ja 80 sentin vähimmäistarkennusetäisyydelle.

Kesäilta Panninniemeltä

Kalibrointikuvia siis helposti kertyy toistakymmentä zoomille, kiinteällekin kymmenisen kappaletta. Se on silti pienempi määrä kuin panoraamoista kuvia kalibroidessa, siihenhän tarvitaan kolme kertaa enemmän kuvia ja lisäksi joutuu huolehtimaan parallaksista lähietäisyyksillä.

2016-08-09

Märkiä mölliäisiä

Päivällä tuli vettä, oli pilvistä ja muutenkin masentavan näköistä. Illalla taivaat taas aukenivat, paljas maa pääsi säteilemään lämpönsä esteettä avaruuteen. Lämpötila laski ja kosteus tiivistyi alavilla mailla sumuksi, hitaasti vellovaksi usvaksi. Taivasta koristivat myös pitkin yötä huomiota herättävän kirkkaat valaisevat yöpilvet, jotka aamun valjetessa katosivat auringon loisteeseen, samaten katosivat ne muutamat kirkkaimmat tähdet jotka vasta ovat alkaneet loistaa öiden pimentyessä. Näitä öitä voi talvella vain muistella lämpimästi.


(Timelapsevideo Nilsiän Sänkimäen näkötornista, videossa on sumun liikettä noin puolen tunnin ajalta.)

Yökköset, vaikka kirkkaita olivatkin, eivät nyt oikein napanneet, mutta aamusella oli taas tarjolla kasteen kostuttamia hyönteisiä kuvattavaksi. Näiden perässähän ei tarvitse kulkea maan ääriin, vaan hyvän kuvauspaikan voi löytää vaikka VR:n ratapihalta. Kuvattavavista ei ollut pulaa, sen kun kurkkasi lehden alle, oli siellä yleensä joku yötä viettämässä. Kuten vaikkapa tämä leppäkerttu, joka ei yösijansa kuljetuksesta säikähtänyt. Eikä pelästynyt vaikka leppistä hienovaraisesti ohjaili paremmalle kuvauskohdalle mukaan tarttuneen kuusiopääavaimen kärjellä. Taustalla on yksi terttu pietaryrtin kukintoa antamassa väriä, hyvin rimmaa keltainen oranssin kanssa.

Aamukasteen kostuttama leppäkerttu

2016-08-02

Samyang 135mm f/2 -objektiivin Lensfun-kalibroinnin tulokset

Optista täydellisyyttä pienessä paketissa. Apokromaattinen, nopea lyhyt tele on ollut hakusessa. Alle neljänsadan euron hintaluokassa vaihtoehtoja on ollut, ööö, ehkä yksi ja sekin on Sigman 105-millinen makro jota ei voi järin valovoimaiseksi haukkua. Nikonilla ei ole yhtään värivirheetöntä pikkuteleä, eikä hartaasti odotettu Tamronin 85-millinenkään kovin hyvä ollut tässä suhteessa. Kiinanihme Laowa 105mm f/2 STF on hyvä värivirheen suhteen, mutta bokehin pehmentämiseen tarkoitettu apodisoitu lasielementti syö aika paljon valoa — melkein kaksi kokonaista aukkoa ja kallishan se on myös.

Lyhyiden telejen osastolla Samyang on kyllä pitkänlainen, mutta pelittää se vielä hyvin panoraamapään kanssa. Pidemmillä linsseillä usein loppuu panoraamapään ylävarresta pituus tai pannausalustan click-stopeista tiheys. 135mm on juuri siinä ja siinä, koska Panomaxxin pannausalusen tiheimmät click-stopit ovat kymmenen asteen välein ja laskurin mukaan 135mm tuottaa 10,2 astetta leveän kuvan lyhimmältä sivultaan. Limittymistä on hyvin vähän panoraamoja kuvatessa, mutta on niitä tehty vähemmälläkin.


(Pakollinen kukkabokehkuva.)

Miksi apokromaattisuus on sitten niin kovin tärkeää? Objektiivilla olisi tarkoitus kuvata tähtiä mustavalkokameralla ja seksikkäitä panoraamakuvia. Koska kamerassa on sisällä valosaastesuodin joka päästää näkyvästä spektristä läpi oikeastaan vain ääripäät, on kiva jos sekä sininen että punainen tarkentuvat suurin piirtein samaan paikkaan. Nikonin 85-millinenhän tekee tähtien ympärille ikävät siniset halot, lisäksi sen mekaaninen kestävyys loppui viime talvena kun etummaisin linssiryhmä irtosi paikoiltaan suodinta irtiruuvaillessa.

Alla kuitenkin Huginilla värkätyt kalibrointitiedot open source -käyttäjille. Profiili korjaa vähäiset geometriavääristymät ja vinjetoinnit kaikilla tarkennusetäisyyksillä. Adobellahan ei vielä toimivaa profiilia näy kyseiselle objektiiville olevan, joten vertailu siihen jää tuonnemmaksi, mutta uskon tämän olevan parempi koska sen on tehnyt ansioitunut kamarunkkaaja.

<lens>
       <maker>Samyang</maker>
       <model>Samyang 135mm f/2 ED UMC</model>
       <aperture min="2" max="22" />
       <type>rectilinear</type>
       <mount>Nikon F</mount>
       <cropfactor>1</cropfactor>
         <calibration>
            <distortion model="ptlens" focal="135" a="0.00072" b="-0.001" c="0.00215" />
            <vignetting model="pa" focal="135" aperture="2.0" distance="100" k1="-1.01068" k2="0.99239" k3="-0.53442" /> 
            <vignetting model="pa" focal="135" aperture="2.8" distance="100" k1="0.02813" k2="-0.92096" k3="0.59655" />
            <vignetting model="pa" focal="135" aperture="4.0" distance="100" k1="-0.069" k2="-0.16" k3="-0.06" /> 
            <vignetting model="pa" focal="135" aperture="5.6" distance="100" k1="-0.14" k2="0.11" k3="-0.15" /> 
            <vignetting model="pa" focal="135" aperture="8.0" distance="100" k1="-0.11" k2="0" k3="0" /> 
     <vignetting model="pa" focal="135" aperture="2.0" distance="3" k1="-0.53456" k2="0.29892" k3="-0.15499" /> 
     <vignetting model="pa" focal="135" aperture="2.8" distance="3" k1="-0.08784" k2="0.06134" k3="-0.08" /> 
     <vignetting model="pa" focal="135" aperture="4.0" distance="3" k1="-0.085" k2="0" k3="0" /> 
     <vignetting model="pa" focal="135" aperture="2.0" distance="0.8" k1="-0.22656" k2="0.16959" k3="-0.07317" /> 
     <vignetting model="pa" focal="135" aperture="2.8" distance="0.8" k1="-0.10264" k2="-0.00365" k3="0.03305" /> 
         </calibration>
</lens>

Lenstipin arvio haukkui linssiä suuresta vinjetoinnista, muttei tuo kummemmin haittaa lähelle kuvattaessa. Äärettömässä täydellä aukolla tulee tietty neulanreikäefekti kun nurkat tummuu kuvassa huomattavasti. Seuraavassa Huginin antamat käyrät vinjetoinninkorjauksen suhteen äärettömässä, kolmen metrin potrettietäisyydellä ja minimitarkennusetäisyydellä. Kuten näkyy, loivenee vinjetointi huomattavasti tarkennustason siirtyessä kohti kameraa. Tämän muutoksen ottaa huomioon myös ylle postattu Lensfun-korjausprofiili eli tarkkaa jälkeä aikovan kannattaa muistella suurinpiirteistä tarkennusmatkaa kuvia käsitellessään.



Samalla siirtyy myös objektiivin sisääntulopupilli (entrance pupil) melkein kymmenellä sentillä kohti etummaista linssiryhmää. Äärettömässä sisääntulopupillin kohta on suurinpiirtein kameran kennon tasalla, lyhimmällä tarkennusetäisyydellä puolestaan se on tarkennusrinkulan kumiosan kameran puoleisen kolmanneksen kohdilla.

2016-07-31

Mustavalkojärkkäri tuli taloon

Se on kätevää jos saa jonkun kaverinsa hurahtamaan täysillä astrokuvaukseen, koska jatkuvan kamapäivitysruljanssin sivutuotteena tulee paljon käytettyjä ja melko edullisia erikoisvehkeitä myyntiin. Kaveri ostaa jäähdytetyn mustavalko-CCD:n, entinen mustavalkomodattu järjestelmäkamera joutaa siis myyntiin ja lopun varmaan arvaattekin kun siitä nyt kirjoittelen. Kamera on kaikkien valokuvausropellihattujen kruunamattoman kuninkaan, herra Kuulapään, modaama. Mustavalkokennolla modaus tarkoittaa kameran kennon päällä olevien mikrolinssien ja värisuotimien fyysistä hiomista pois hioma-aineella - aika raakaa menoa. Lisäksi on sama poistaa antialias- ja infrapunasuotiment kennon päältä eli valolle alttiina ovat nyt ihan paljaat pikselit.

Mustavalkomodattu Nikon D5100 ja Optolong UHC clip-on -valosaastesuodin
(Siinä se on, mustavalkoinen Nikon D5100. Itse kennon peittää hyvin agressiivinen Optolongin valmistama UHC-valosaastesuodin.)

Kennon värimatriisihan hukkaa sisääntulevasta valosta noin kaksi kolmasosaa: vihreät pikselit eivät juuri punaista eivätkä sinistä näe ja sama toistepäin. Käytännössä hukka on kuitenkin pienempi koska päästökaista suotimilla on osittain päällekkäinen. Pikselin päällä oleva pieni mikrolinssistö lisää myös kennon herkkyyttä jonkin verran, taivuttamalla muuten pikselin sivuseiniin absorpoituvat valonsäteet fotonikaivon pohjalle. Näiden kahden tekijän yhteisvaikutuksesta mustavalkoiseksi raaputeltu kenno on vain vähän herkempi kuin värillinen, vaikka mahdollisuus olisi paljon suurempaan eroon (vanhentuneesta tekniikasta huolimatta Leican M Monochrom on edelleen herkin täyskenno).

2016-07-30

Kun harmaasuodin onkin diopteri

Tulipa pettymys. Ostin Haidan kolmiosaisen harmaasuodinsetin saadakseni käyttööni kahdeksan-, 64-kertaisen ja tuhatkertaisen suodatuksen. Kaksi kirkkaampaa suodinta olisivat hyvä kaveri kymmenaukkoiselle harmaasuotimelle kun haluaa toooodella pitkiä valotusaikoja päivänvalossa, strobistihommiin tasoittamaan auringonvalo ja salamanvalo keskenään tai iltahämärään kun kymmenen aukkoa on vain liikaa. No, pitää myöntää, hirveästi ei käyttökertoja ole muille kuin kymmenen aukon suotimelle ole tullut. Itse asiassa käyttökerrat voi varmaan laskea yhden käden sormilla ja nekin on tulleet laajiksen kanssa.

Yllätys olikin melkonen kun kesäyön hämärässä otetut pitemmät valotukset teleputkella olivat ihan suttua ja tuhnua. Oliko tarkennus liikahtanut filtteriä paikalleen ruuvatessa? Ei, koska seuraava kuva ilman suodinta oli taas terävä. Oliko tuuli sotkenut kuvan? Ei, koska tuulen heiluttama kamera ei tee maisemasta bokehpalleroita vaan viiruja.

Pitkä polttoväli ja/tai suuri fyysinen aukko vaatii suotimilta enemmän, kun suurempi osa suotimen pinnasta on käytössä. Kun polttoväliä on 300mm ja aukko on levällään, on se varsinainen koe suotimen laadulle; polttoväli kun suurentaa suotimen pienetkin virheet ja iso aukko taas tarkoittaa että koko filtterin pinta-ala on käytössä. Oli suoritettava pieni koe syyllisen löytämiseksi. Kamera kolmijalalle, tarkennus muutaman kymmenen metrin päähän teleobjektiivilla ja kuvia samasta kohtaa kaikilla suotimilla.


(D800 ja Sigma 100-300mm f/4 @ 300mm f/4. Ei suodinta ja todella lyhyt valotusaika tärähtämisen välttämiseksi.)


(Sama kuin yllä, mutta Haidan ND64-suotimen kanssa. Valkotasapaino tasattu edellisen kuvan kanssa koska suodin tekee melkoisen kellertävän kuvan.)

Yllä kuvaparissa ylempi kuva on ilman mitään suotimia ja alempi Haidan ND64-suotimen kanssa. Tarkennus on tehty ilman suodinta. Syväterävyysalue on selvästi siirtynyt kohti kameraa, kuten voi bokehpalleroiden suurentuneesta koosta nähdä. Suodin toimii siis lievänä diopterina tai lähilinssinä. Kun tarkennusetäisyys on noin 60 metriä, on syväterävyysalue siirtynyt noin viiden metrin verran lähemmäksi. Melkein kymmenen prosentin muutos tarkennustasossa on jo huomattava. Onneksi, se mikä on uudella tarkennustasolla ei ole sentään ihan muhjua mikä kertoo suotimen muotovirheen olevan suurinpiirtein symmetrinen sen keskustan suhteen.

Samaa efektiä ei onneksi näy muilla testatuilla Haidan, Hoyan ja Marumin suotimilla eli kyseessä on selvästi valmistusvirhe joka on päässyt tehtaan laadunvarmistuksen läpi. Kun takuuaika on jo ummessa, jää tuo suodin siis (harvaan) laajiskäyttöön. Telekäyttökin on vielä mahdollista jos vain näkee tarkentaa suotimen kanssa. Yleensä ei näe jos hämäräaikaan kuvaa.

Utuisia kesäyön telemaisemia

Kinahmi

Katsotaanpa Kasurilan mäen eli Kukkurin (kalakukon kukko-osan ja kukkurin etymologia on joidenkin mukaan muuten samaa sukua, kalakukko ei ole englanniksi fish cock vaikka se hauskalta kuulostaakin) päältä avautuvaa maisemaa tarkemmin. Tämä panoraama on kuvattu aivan Kasurilan laskettelurinteiden eteläisimmästä päästä, pienen levikkeen kohdalta. Siellä oli vähiten näkymää rajoittavia hiihtohissejä ja puita edessä. Harmi ettei näitä paljaaksi hakattuja kukkuloita liiemmin ole, koko Siilinjärvellä Räimänmäki on toinen ja sekin kasvaa varmaan taas kohta umpeen ellei jotain erikoista satu.


(Tämä zoomailtava ja pannailtava kuva on tehty Photoshopin HTML5-yhteensopivalla Zoomify-viennillä, jonka voi ladata käyttöönsä täältä.)

Aivan panoraaman vasemmassa laidassa on Kuopion ehkä korkein kohta nykyisin, Kinahmin harjanne. Joskus miljoonia vuosia sitten tuokin nyppylä on ollut kilometrejä korkea vuori, mutta nyt siitä on enää jäljellä tuo kvartsiittinen tynkä. Kaiken muu on syönyt eroosio ja lukemattomat jääkaudet. Ilman tuota nyppylää olisi Kasurilan hiihtokeskuksen rinteiltä suora näkyvyys Tahkon rinteille. Kasurilan talouden suhteen on ehkä parempi ettei Tahko tuolta näy.

2016-07-27

Susirajan pullakarhut

Tämä postaus on melkein kuukauden myöhässä. Syy ei ole se ettei kiinnostanut kirjoittaa (kuvat ovat olleet odottamassa tekstiä nyt pari viikkoa), vaan lähinnä siinä etten osaa päättää mihin kokemus sijoittuisi faking aawsom — viattomien luontokappaleiden kaupallinen hyväksikäyttö -jatkumossa. Toisaalta karhu on hieno eläin – ei suotta metsän kuninkaaksi kutsuttu – ja Martinselkosessa niitä näkyi monen monta. Mutta toisaalta on ikävä katsoa pullansyöttöön tottuneiden otsojen epätoivoista koiranraksujen etsintää littuun poljetulta suolta.

Pikkukarhu ja emokarhu
(Karhuemo ja toinen sen poikasista.)

Mutta kuitenkin, tarjous tuli josta ei kannattanut kieltäytyä: yksi yö karhukojussa pitkälti alle puoleen hintaan kyyteine kaikkineen. Totta munassa menen paikalle katsomaan miten homma toimii vaikken kojukuvista paljon välitäkään, siellä on samat elukat samoissa maisemissa tekemässä samoja juttuja.

2016-06-30

Rauhallisia lintukuvia

Töyhtötiainen

Tuon töyhtötiaispönön muista samannäköisistä töyhtötiaispönöistä toivottavasti erottaa kuvan sävymaailma. Se on talvisen siniharmaa ja hyvin murrettu sävymaailmaltaan. Hillitty, rauhallinen, siihen tässä on pyritty. Tirpan harmaanruskean höyhenpuvun sävyt toistuvat taustassa ja se vähä vihreä mikä siellä näkyy ei juuri muusta taustasta erotu. Kuvassa ei ole oikeaa valkoista eikä varsinaista mustaa missään kohden. Hirveitä kuvankäsittelyllisiä operaatioita ei talvella tarvittu; harmaasta saa sinistä valkotasapainosäädöllä ja kontrastia voi hallita muutamalla sopivaan kohtaan sijoitetulla valotuksensäätötäpällä. Helppoa.

2016-06-10

Facebookin pallopanoraamat, mistä on kyse?

Eilisestä lähtien Facebookiin on voinut 360 asteen videoiden lisäksi ladata pallopanoraamakuvia jotka nyt siis näkyvät oikein, eli kuvia voi pyöritellä ympäriinsä vapaasti. FB liittyy Google Plussan ja Flickrin kaveriksi pallopanoraamaystävällisten sosiaalisten medioiden kasvavaan joukkoon. Vaikka tuossa edellä linkatussa ilmoituksessa kovasti painotettiin erinäisten kännyköiden kamera- ja panoraamasovellusten sekä pallopanoraamakameroiden kuten Ricoh Theta S:n yhteensopivuutta uuden ominaisuuden kanssa, ovat myös ihan tietokoneiden panoraamasovelluksilla kasatut osittaiset ja täydet 360x180 asteen panoraamakuvat yhteensopivia Facebookin kanssa.

Oikein näkyäkseen kuvat pitää ainakin selaimen kautta lisätessä heittaa Facebookiin raahaamalla tiedosto Facebookin postausikkunaan. Jos kuvan selaa tiedostoselaimen kautta eli klikkaa sitä phto/video-näppylää, näkyy pallopanoraama vain litteänä. Toinen tärkeä seikka onnistumiseen ovat tarvittavat Google Photosphere (XMP-Gpano) -tagit panoraamatiedostossa. Yleensä niistä ei tarvitse itse huolehtia, koska ne lisätään kuvaan jo kännykkäsoftassa jos sellaisella panoraaman kasaa, tai viimeistään panoraamankasausohjelmistossa tietokoneella. Alla on esimerkki yhden pallopanoraaman tageista jotka Hugin on avuliaasti kuvaan lisännyt. Ne kertovat Facebookille kuvan mitat, projektion ja sen tiedon onko mahdollisesta panoraamasta rajattu mitään ulkopuolelle.


Panoraaman ei siis tarvitse olla täydet 360x180 astetta, vaan vähempikin riittää jotta panoraamaa voi pyöritellä. Pyöriteltävät kuvat tunnistaa pienestä kompassi-ikonista kuvan oikeassa reunassa.

Ainakaan tätä postausta kirjoittaessa Facebookin Android-sovellus ei ole vielä päivittynyt tukemaan panoraamaominaisuutta, kuvista näytetään pelkästään ensimmäinen, liikkumaton tahko. Myöskään kuvien upottaminen Facebookin ulkopuolelle ei toimi kuten alta näkee. Tästä klikkaamalla voi nähdä pallopanoraaman alkuperäisessä asussaan Facebookin puolella.


Facebookin puolella kuvat muunnetaan tahkoiksi jotka ovat kuvatiedostossa yhtenä pystysuorana pötkönä. Kuvakokoja on kaksi, 1024 ja 1536 pikseliä leveillä tahkoilla. Ronskin JPEG-pakkauksen myötä kuitenkin tuo isompikin koko on kyllä aika huonolaatuinen, mutta on se parempi kuin ei mitään.

Jos on kovin paranoidi kuviensa luvattoman käytön suhteen, kannattaa ottaa huomioon että kuvat ovat triviaalisti kenen tahansa ladattavissa jos ei ole ihan täystumpelo.

2016-06-08

Kauriin maha ja miten se kuvattiin

Siilinjärven varmaankin ainoa nähtävyys eli koviakin kokenut kultainen kaurispatsas Viitostien varrella houkutteli kuvaamaan - ennen kuin ennustettu suuri kesämyrsky saapuisi ja veisi pusikossa rymyämishalut mennessään. Parhaillaan tuo myrsky möyhää ulkona eikä sitä kovin suureksi voi sanoa.
Now, this is a story all about how
My view got flipped-turned upside down
And I'd like to take a minute
Just sit right there
I'll tell you how I photographed the belly of a statue called Ilmestys.

Homman jujuna oli kuvata kaurispatsaan mahapuolta, idea joka oli muhinut takaraivossa jo jonkin aikaa. Uudesta kuvakulmasta katsottuna aika paljon kuvattu patsas voisi saada uuden, abstraktimman ilmeen. Lisäksi kultainen patsas ja sininen taivas tuo aina yhtä päräyttävän vastavärikontrastin kuvaan.

Kaurispatsaan alla

Hitto mitä räpellystä patsaan alla kuvaaminen onkaan, milloin kuvan nurkkaa koristaa kyykkivän kuvaajan oma perse tai kylki, milloin Aurinko paistaa suoraan kalansilmään ja heittää flarepalleroita pitkin kuvaa. Kuva kuitenkin otetaan kalansilmällä kun muuta rektilineaarista laajista ei ole ja suoristetaan jälkikäteen. Tuo suoristusaspekti tekee kuvan tarkemmasta sommittelusta arvuuttelua — mikä jää kuvaan, mikä rajautuu pois?

2016-06-03

Hyvät saumat - osa kaksi: vertailussa Photoshop, Enblend, Multiblend ja Huginin Verdandi

Viime vuonna Huginiin tuli mahdollisuus käyttää Enblendin sijasta yksinkertaisempaa ja nopeampaa kuvien blendaajaa, Verdandia. Verdandin alkuperäinen versio raapi kuviin terävät saumat, eli se ei koskenyt kuvien kirkkauteen tai väriin mitenkään muuten. Jos kuvien välillä oli yhtään minkäänlaista kirkkauseroa, niin se näkyi lopputuloksessa jo kaukaa.

Huginin vielä betavaiheessa olevassa 2016.2-versiossa Verdandiin on lisätty mahdollisuus tasoittaa kuvien väri- ja kirkkauseroja saumojen kohdalta. Päätin vertailla, miltä Verdandi, Enblend ja muutaman muun softan tekemät saumat näyttävät kun panoraamakuvassa on mukana liikkuvaa vettä liplattavien aaltojen muodossa. Aallothan ovat siitä ikäviä että ne liikkuvat hyvin nopeasti ja taivasta heijastavina, satunnaisina pintoina niissä saumat näkyvät myös hyvin herkästi joko eriävän kirkkauden tai sauman mahdollisen kaavamaisuuden vuoksi (viivasuora sauma erottuu satunnaisista muodoista erittäin helposti, vaikka kuvia miten sekottaisi). Pilvet ovat toinen päänvaivaa aiheuttava tekijä, mutta ne ovat yleensä hyvin paljon hitaampia, joten niiden aiheuttamista ongelmista pääsee eroon kuvaamalla panoraamansa mahdollisimman nopeaan.


2016-05-26

Kesän väriloistoa infrapunassa

Keväinen, aurinkoinen päivä metsässä näyttäisi suurinpiirtein tältä jos ihmissilmä olisi herkkä infrapunaiselle valolle sinisen valon sijaan.



Pallopanoraaman tsykedeeliset värit on saatu aikaan kuvaamalla koko maisema kahdesti kahdella kameralla. Ensin normaalilla järkkärillä näkyvän valon alueelta ja heti perään mustavalkoista kuvaa tuottavalla infrapunaherkällä kameralla. Lopuksi panoraamat on kohdistettu toisiinsa ja värikanavat yhdistetty seuraavasti: 850nm:n infrapunakuva on valmiin panoraaman punainen kanava, värikuvan punaisesta tulee valmiin kuvan vihreä ja vihreästä vastaavasti sininen kanava ja sininen kanava jäi käyttämättä. Tuloksena siis IrGB-kuva.

Tietenkin värikanavat voi sekoittaa kuvaan ihan mielivaltaisesti, mutta tässä olikin tarkoituksena demota kuinka erilainen maisema on välillä 550nm-1000nm vs ihmissilmän suurinpiirteinen 400nm-700nm. Periaatteessa suodattamattomalla täyden spektrin kameralla pääsisi vastaavaan tulokseen kun käyttäisi keltaista suodinta kennon edessä. Suodin poistaisi kuvasta sinisen, joten kameran sinisille pikseleille jäisi vain infrapunavalo; vihreä ja punainen tulisivat ihan normaalisti kennolle. Tietenkin noihin kahteen värikanavaan vuotaisi jonkin verran myös infrapunaa, ovathan kennon värisuotimet läpinäkyviä infrapunalle. Täytyy testata ja raportoida kuinka käy.

2016-05-10

Merkuriuksen varjossa

Tämä maanantai olikin 0,004 promillea pimeämpi kuin sunnuntai. Merkurius nimittäin heitti puolivarjonsa Maan kohdalle, täällä se näkyi pienenä pyöreänä silhuettina Auringon kiekkoa vasten. Ylikulku alkoi siinä kahden tienoilla ja loppui vasta ihan äskettäin eli iltakymmeneltä.

Koska Aurinko on Merkuriusta, aurinkokunnan pienintä planeettaa, näennäisesti 150 kertaa suurempi, ei ollut toivoakaan nähdä ylikulkua ilman optisia apuvälineitä vaan katseluun tarvittiin kaukoputki. Näkyvässä valossa (kuva alla) Merkuriuksen kaverina auringon edessä näkyi pari pientä auringonpilkkurypästä, eipä juuri muuta. Jos ylikulku olisi ollut vuosi sitten, olisi pinnalla ollut paljon enemmän auringonpilkkuja ja -ryhmiä planeetan kanssa kuvattavaksi.

Merkuriuksen ylikulun toinen kosketus
(Merkurius on juuri tulossa Auringon eteen tuolta vasemmalta. Keskellä näkyy auringonpilkkuryhmät AR2542 (isompi) ja AR2543.)

2016-04-26

Dealextremen pikkuiset valvontakameraobjektiivit, tekeekö niillä mitään?

Dealextremestä tuli ihan selvin päin ja läpällä tilattua kourallinen piskuisia kalansilmä- ja laajakulmaobjektiiveja. Piirtoympyrän pienentyessä linssien kokohan kutistuu melkein exponentiaalisesti, C-bajonetin objektiivit ovat suklaapatukan kokoisia suurimmillaan, pienimmillään noin peukalon kokoisia. C-bajonetista kun astutaan vielä pienempään kokoon tullaan niin sanottuun S-bajonettiin joka tunnetaan toisella nimellä M12. Kyseessä ovat siis 12 millin kierrekiinnityksellä olevat pikkulinssit joita käytetään laajalti valvonta- ja webbikameroissa. Nämä ovat enää pikkirillinpään kokoisia pienimmillään, isoimmillaan peukalonpään kokoisia. Alla perhepotretti jossa mukana kaikki kalansilmistä normaaliobjektiiveihin, Samyangin 12-millinen kalansilmä ja kamerarunko antanevat jotain osviittaa koosta.



Canonin peilittömään runkoon objektiivit saa kaksoisadapterilla. Ensimmäinen adapteri muuntaa EF-M-bajonetin C-kokoon ja toinen adapteri C-bajonetin (tai kierteen oikeastaan) M12-kierteeksi. Jokaisen M12-objektiivin takalinssi tulee niin lähelle kennoa että ne ottavat kiinni mekaaniseen sulkimeen kuvaa ottaessa kun tarkennus on muualla kuin linssipaketin sisällä. Onneksi Magic Lantern tarjoaa äänettömän kuvanottomahdollisuuden joka ei käytä mekaanista suljinta laisinkaan. Toinen mahollisuus on käyttää kameran kroppivideotilaa, joka rajaa mukaan kennon keskeltä pienen alueen, joka on noin kuusi milliä pitkältä sivultaan.

2016-04-13

Aamutaivaan utupallero kameraobjektiivilla ja robottikaukoputkella

Aamutaivaalla nousee Marsin ja Saturnuksen kaverina kiikareilla utupallona näkyvä komeetta 252/P (LINEAR). Se on jo ohittanut Auringon ja matkaa nyt kohti pohjoistaivasta, joten sen näkyvyys Suomesta paranee koko ajan. Harmi vain että pimeä aika käy yö yöltä lyhyemmäksi kesän vääjäämättä lähestyessä.

Ensin matalalta Nilsiän aamutaivaalta napattu värikuva komeetasta Sigman 180mm f/2.8 -kameraoptiikalla ja järkkärillä. Samaan kenttään on mahtunut myös muutama Käärmeenkantajan tähdistön alueen pallomainen tähtijoukko: Messier-luettelon kohde numero 14 ylävasemmalla ja NGC 6366 tuolla oikealla. Himmeänä voi kuvasta erottaa myös pimeiden sumujen vyöhykkeitä, niitähän tuolla Linnunradan keskustan läheisyydessä riittää. Aamutaivaalla on myös paljon satelliitteja, nekin ovat jättäneet jälkensä kuvaan ohuina valoviiruina.

Komeetta 252/P LINEAR
(Valotukset 26x30s.)

Artjärven Tähtikalliolla (ks. virtuaalikierros paikan päältä) käydessä samaa komeettaa tuli vilkaistua myös Astrofoxilla, melkein metrin peilillä varustetulla kaukoputkella, eikä komeetasta juuri väriä erottunut. Yleensä näiden kirkkaampien pikkukomeettojen komat ovat niin tiiviitä että niiden pintakirkkaus riittää värien havainnointiin pikkuputkellakin, muttei tässä tapauksessa.

Artjärven Viestikallion virtuaalikierros

Samalla mäellä Ursan Tähtikallion (ks. virtuaalikierros paikan päältä) on Artjärven viestiteknisen yhdistyksen Viestikallio. Siinä missä Tähtikallio on täytetty toinen toistaan suuremmilla kaukoputkilla, on Viestikallio vastaavasti täynnä erilaisia antenneja ja lautasia. Tässä Viestikalliolta virtuaalikierros, jonka aloitusruudussa on Monumentti, neljän metrin suunnattava peiliantenni joka on asennettu noin kymmenen metrin korkuiseen torniin. En ole kuvatessa koskaan pelännyt yhtä paljon kuin kyseisessä tornissa keikkuessa, ristikkolattian läpi kun näkee suoraan alas. Hui.



Toinen mielenkiintoinen vehje kalliolla on neuvostotekniikan ihme eli LOMO AZT-27 -kaukoputki, joka on valmistettu ennen kuin LOMO-nimen pilanneet hipsterit edes syntyivät eli 1983. Painoa puolimetrisellä Cassegrain-tyyppisellä teleskoopilla ja jalustalla on kahdeksan tonnia, polttoväliä saman verran milleinä. Kertakaikkiaan hieno peli. Sanakirjassa voisi "ylisuunnitellun" kohdalla olla kuva tuosta putkesta, esimerkiksi Tähtikallion suurinta putkea, Astrofoxia, pystyi heiluttelemaan yhdellä sormella - LOMO ei hievahtanutkaan vaikka olisi tehnyt leuanvetoja noissa avoputken tukirakenteissa. Oikeastaan konditionaali edellisessä lauseessa on turha, koska tuo tuli demottua käytännössä.

2016-04-06

Miltä näyttää maisema Lapinlahden Väisälänmäen näkötornista?

Lapinlahden kirkonkylän länsipuolella on maalaustaiteilijoitakin aikoinaan innoittanut kansallismaisema, Väisälänmäki. Mäen huipulle on tehty puinen näkötorni, josta avautuva maisema on seuraavassa zoomailtavassa ja pyöriteltävässä panoraamassa. Muutamia pohjois-savolaisen maiseman kiintopisteitä on myös merkattu panoraamaan mukaan etäisyyksineen.



Tornin alaosassa oleva infoplakaatti kertoo Puijon tornin (ks. gigapikselipanoraama tornista) näkyvän tornista 60 kilometrin etäsiyydeltä, mutta se ei pidä enää paikkaansa. Osaksi siksi että torni jää puuston taakse piiloon, osaksi siksi että oikea etäisyys tornien välillä on melkein metrilleen 53 kilometriä. Tuolle tornille on käynyt sama juttu kuin monelle muulle tornille ennen sitä, se on jäänyt vuosien aikana lyhyeksi ja puiden peittoon ellei ole jo tehty sellaiseksi kuten kävi Kuopion Laukaanvuoren tornille.

2016-04-05

Kevätyön peilautuvat revontulet

Revontulia tuli taivaalle melkein puskista. Auringon pilkkuluku on pudonnut roimasti, samaten aktiivisuus päivätähden pinnalla. Niinpä kuitenkin viime yönä koristi koko taivasta hyvinkin kirkkaat ja aktiiviset revontulet. Ilmeisesti syynä oli koronapurkauksen magneettikenttä joka oli negatiivinen Maan magneettikenttään nähden. Tuon magneettikentän käännön takia purkaus pääsi helposti ilmakehään asti. Toinen yllättävä tekijä oli melkein koko yön pääosin pilvistä vapaana pysytellyt taivas, Ilmatieteenlaitos kun lupaili vielä iltayhdeksän aikaan korkeintaan puolipilvistä Savonmaalle. Onneksi näin päin joskus.

Kolme kiemurtlevaa revontulikaarta Ruokovirran yllä

Kuvauspaikka oli helppo valita, pakko oli päästä sulan veden ääreen. Aiemminkin Ruokovirran kanavalla on reposia kuvattu melkein samoissa olosuhteissa joten sinne siis. Yö oli lisäksi täysin tuuleton, joten teema kuvien osalta oli revontulten heijastuminen järven peilityynestä pinnasta.

2016-04-02

Photoshop CS6:n Zoomify-exportin päivittäminen HTML5-aikaan Leafletilla

Photoshop CS6 ja varmaan vielä Creative Cloud -versiokin tarjoaa vientimahdollisuuden Zoomify-muotoon. Muutoin jättimäiset kuvat pilkotaan kuvapyramidiksi ja edelleen pienempiin osiin jotka Zoomify sitten katsomisvaiheessa kokoaa takaisin isoksi kuvaksi. Zoomify kuitenkin on jo kuollutta Flash-teknologiaa ja lisäksi Zoomify-appletin omaan käyttöön muokkaaminen on hankalaa. Eikä Zoomifyn karvalakkiversiossa ole edes mahdollisuutta kokoruudun tilaan ellei maksa siitä ilosta tai korvaa Zoomifyä Openzoomilla kuten tässä blogissa on muutaman kerran joutunut tekemään kun erittäin isoja kuvia on halunnut saada näytille. Joten haksasin kokoon Leaflet-pohjaisen HTML5-vientiesiasetustiedoston Photoshopille.

Käytännössä yhdistin siis nämä kaksi avoimen koodin projektia: Leaflet.Zoomify ja Leaflet.Fullscreen. Photoshopin Leaflet-exportin voi ladata tästä, asennusohjeet ovat yksinkertaiset: pura zippi Photoshopin asennushakemistosta löytyvään Zoomify-hakemistoon, jossa on muitakin Zoomify-viennin esiasetustiedostoja jo valmiiksi. Kuvakaappaus selventänee asiaa:


Photoshopissa sitten File/Export/Zoomify... ja pudotusvalikosta kohta Zoomify Leaflet HTML. Viennin tuloksena on hakemisto jossa pikkukuvat ovat ja läjä tiedostoja, jotka voi heittää nettiserverille sellaisenaan tai upottaa jonnekin muualle. Vaikkapa näin helppo on zoomailla yli 350 megapikselin panoraamakuvaa:


(Maaherran talo, Kuopio. Infrapunapanoraama kesältä 2015.)

2016-03-30

Infrapunasta lisäkontrastia telemaisemiin

Kevään edistyessä ja säiden lämmetessä alkaa ilmaan nousta pölyä ja kosteutta jotka huonontavat näkyvyyttä kaukaisiin kohteisiin muodostamalla ilmaan auerta ja utua. Kaukaisuudessa olevat asiat muuttuvat sinertävänharmaammaksi sitä voimakkaammin mitä loitommalla ne ovat kuvaajasta. Maalaustaiteen alalla ilmiöstä käytetään termiä ilmaperspektiivi. Parhaimmillaan näkyvyys horisontin suuntaan voi olla kovinkin hyvä, mutta aina ilmakehä jonkin verran sirottaa valoa ja näin huonontaa kuvan kontrastia kaukaisia kohteita kuvatessa joka ei aina ole haluttua.


(Palkkia raahaamalla voi vertailla infrapunakuvaa ja normaalin valon kuvaa keskenään.)

Polarisoiva suodin auttaa autereeseen jonkin verran muttei poista sitä kokonaan koska ilmakehässä sironnut valo ei ole kokonaisvaltaisesti polarisoitunutta. Seuraava lainaus eräästä aihetta käsittelevästä paperista selventäköön:

In general, the airlight will not be completely polarized. Thus a polarizing filter cannot remove the airlight on its own. For example, in Rayleigh scattering the degree of polarization p decreases as the direction of illumination deviates from 90° (relative to the viewing direction). Reduction of polarization is caused by scattering from large haze particles, which never completely polarize light. --[1]

Mustavalkokuvauksen kulta-ajalla utuisen ilman läpikuvaamiseen käytettiin myös keltaisia ja syvän punaisia suotimia koska utuinen ilma on sinertävää. Kuivaan autereeseen noiden suodattimien teho on kuitenkin vähäisempi. Normaalissa värikuvauksessa edellä mainittujen suodinten käytettävyys on joka tapauksessa kyseenalaista, värikuvan sininen kanava jää vaikkapa punaisella suotimella melkein mustaksi.

2016-03-29

Yötaivaan värejä Maaningan Patalahdella

Kevätillan taivaalla on sitä kaikkea: revontulten viherrystä, hämärän sineä, sivilisaation kellerrystä. Kun mukaan sotketaan kevyttä pilviharsoa valoa levittämään, tuloksena on monenkirjavaa kukerrusta taivaan täydeltä.

Patalahden pohjoistaivas himmeiden revontulten ja Linnunradan kanssa

Tällä kertaa kuvaajantöhö löysi itsensä Maaningan Viannankosken vierestä, Patalahden keinotekoiselta kosteikolta. Blogin nimen muistaen alla on alueelta muutama öinen pallopanoraama, yksi tältä keväältä ja kaksi aiemmalta syksyltä. Kosteikkoa kiertää viitisen kilometriä pitkä polku jonka varteen on pystytetty kolme tornia lintujen tarkkailua varten - yksi itäpuolelle ja kaksi länsirannalle. Lisäksi kosteikon länsirannalla on laavualue jonka makkaranpaisto-ominaisuudet ovat toistaiseksi testaamatta.


2016-03-23

Planeettojenvälistä valosaastetta: eläinratavalo rohkeissa kuvissa

Kevätpäiväntasauksen molemminpuolinen aika on hyvää aikaa kuvata joitain taivaanilmiöitä joita ei muuten oikein pääse kuvaamaan. Nuo äskettäin postaamani tasauspäivien aikaan kirkastuvat geostationääriset satelliitit ovat yksi sellaisista aiheista. On toinenkin valoilmiö jonka kuvaaminen onnistuu parhaiten juuri näihin aikoihin: eläinratavalo.

Eläinratavalo on planeettojenvälisestä pölystä sironnutta auringonvaloa. Kirkkaimmillaan se on Auringon lähellä, mutta myös Auringon vastapisteesä on kirkastuma, jota kutsutaan vastahehkuksi (gegenschein). Koska eläinratavalon kirkkain kohta sijoittuu Auringon läheisyyteen, on paras hetki kuvata sitä mahdollisimman pian varsinaisen pimeyden alkaessa hämärän jälkeen kun itse hohde on vielä horisontista erillään. Planeettojenvälinen pöly, kuten planeetatkin, sijoittuu samalle tasolle planeettojen kanssa, josta johtuen eläinratavalo näkyy taivaalla eläinradan eli ekliptikan tasossa. Suurinpiirtein samaa kuvitteellista linjaa seuraavat Kuu, Aurinko ja planeetat sekä iso osa muista aurinkokunnan pienkappaleista.

Kaksi puuta järven rannalla
(Valosaaste oikealla, revontulet vasemmalla, eläinratavalo periaatteessa keskellä.)

Ekliptikan ja horisontin välinen kulma on suurimmillaan kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan. Näin keväällä paras hetki kuvata tai muuten havaita eläinratavaloa sijoittuu illalle ja syksyllä vastaavasti aamuun. Lisäksi tarvitaan pimeä taivas jotta diffuusi hehku erottuisi taustataivaasta eli Kuu ei saa olla sotkemassa eikä valosaastettakaan saisi juuri olla auringonlaskun tai -nousun suuntaan. Silmän totuttua pimeään, eläinratavalo näkyy suurena kallellaan olevan kolmionmuotoisena hehkuna. Jos on oikein hyvät olosuhteet, voi se kuvassa näkyä vähän kylmemmän värisenä kuin taustataivas, joka saa vihertävänkukertavan sävyn ilmahehkun takia. Kuvaajan kannattaa varustautua laajakulmaisella, valovoimaisella objektiivilla eikä esimerkiksi seurantajalusta ole pahitteeksi jos aikoo ottaa pidempiä valotuksia.

2016-03-22

Neljä astetta on pitkä matka kun on matkalla Jupiteriin

Eilen illalla Kuu ja Jupiter olivat lähekkäin taivaalla, etäisyyttä niillä oli vaivaiset neljä astetta ja rapiat keskipisteestä keskipisteeseen. Seuraavassa havainnollistava kuva siitä kuinka kaukana kiertolaiset toisistaan oikeasti olivatkaan. Kuvat on otettu Kuopion Saturnuksen Huuhanmäen tähtitornin Meade LX200 -kaukoputkella, jonka strategiset mitat siis ovat 3048mm f/10 ja siihen vielä 1,4-kertainen telejatke päälle.

Kuu ja Jupiter oikeassa mittakaavassa toisiinsa nähden

Alla vielä sama kuva, mutta hieman isompana, siitä vasta aurinkokunnan valtavat mittakaavat selvivävätkin. Jupiter, oikeasti yli 41 kertaa leveämpi kohde kuin Maan Kuu, näyttää kiertolaiseemme verrattuna nyt niin kovin pieneltä.



Seeing eli ilmakehän rauhallisuus oli aika kehno ja putken kollimointikin näyttää vaativan toimenpiteitä osakseen kuten Jupiterin kuiden komeettamaisesta muodosta voi päätellä. Pari tummempaa vyötä Jupiterista kuitenkin erottuu ja neljä kirkkainta kuuta itse planeetan kaverina. Kun kuvaa vierittää tarpeeksi pitkälle, tulee lopulta vastaan melkein täysin valaistunut Kuu. Se, mikä kuvasta jää uupumaan, on järkyttävän suuri kirkkausero Jupiterin ja Kuun välillä. Noin isolla putkella katsellessa on kuin tuijottaisi suoraan täydellä teholla tohottavaa kirkasvalolamppua päin. Itse asiassa, Kuu oli niin kirkas että sen pystyi jopa projisoimaan tähtitornin kuvun puoliharmaaseen pintaan ja katselemaan kuumaisemaa seinältä.