2017-01-10

Jouluruusu

Kaikista tähtitaivaan kohteista jouluisimpia on Rosettesumu (tai oikeastaan Ruusukesumu, mutta Rosette näköjään käy suomalaisen suuhun ihan yhtä hyvin). Emissiosumuna se on jouluisen punainen ja muistuttaahan se erehdyttävästi ruusua, ainakin jos katsoo vähän kauempaa. Bonuksena sumun keskellä on vielä pieni, avoin tähtijoukko. Tähtijoukon voi löytää jo pienillä kiikareilla, mutta itse sumua en ole nähnyt isollakaan putkella. Ärsyttävä tunne kun tietää tuijottavansa jotain jonka pitäisi periaatteessa näkyä, mutta kun ei näe mitään.

Rosettesumu
(Rosettesumu vetyalfassa, kuvaan on pinottu puolitoista tuntia valotusta 90 sekunnin pätkissä.)

Yllä kapeakaistasuotimella otettu mustavalkokuva jossa vetysumu näkyy alfa-emissioviivan valossa. Koska kuvatessa täysikuu loisti taivaalla, oli pakko käyttää kapeakaistasuodinta. Suotimen kaistanpäästö on viritetty niin että emissiosumujen säteilemä valo osuu suotimen kapean kaistanpäästön keskelle ja muu valo — tässä tapauksessa kuutamon loiste — ei tule läpi. Kapeakaistasuotimeksi tosin käytetyn suotimen päästökaista oli melkoisen leveä, 45 nanometriä. Nyrkkisääntönä voi pitää että mitä kapeampi kaista, sen parempi kontrasti taustataivaan ja sumun välillä. Logiikkahan touhussa on selvä, sumut säteilevät aina tietyillä aallonpituuksilla; vety-alfan tapauksessa aallonpituus on 656,28 nm joka siis tulee suotimesta läpi estotta. Kaikki muu tavara joka suotimesta läpi pääsee on vain ylimääräistä valosaastetta ja laskee kontrastia taustataivaan ja sumun välillä.


(Sama vetyalfakuva joka on väritetty suurinpiirtein vastaamaan suotimen läpi tulevaa valoa niin kuin ihmissilmä sen näkisi.)

Suotimista voi aina tehdä kaistaltaan kapeampia, mutta päästökaistan kavetessa nousee suodinten hinta (tietysti) ja toisaalta kasvaa aukkosuhde jolla suotimet ovat käyttökelpoisia. Jälkimmäinen vaatii jonkin verran selittämistä. Kapeakaistasuodinten päästökaista nimittäin siirtyy valon tulokulman mukana ja nopeissa optiikoissa tulokulma on aina jyrkempi kuin aukkosuhteiltaan hitaammissa optiikoissa (saman ilmiön, mutta lievempänä, voi nähdä normaaliessa monikerrospäällystetyissä valokuvaussuotimissa). Leveän suotimen ja käytössä olleen Härkämäen Skywatcherin 120mm APO-putken f/7 aukkosuhde ei tuottanut kuitenkaan ongelmia. Mutta esimerkiksi aurinkokaukoputkissa pitää aukkosuhde saada kahdenkymmenen toiselle puolelle koska päästökaistan leveys on reilusti alle yksi nanometri. Tästä myös seuraa mielenkiintoinen ilmiö: aurinkoputken säädettävä päästökaista toimii samana Doppler-ilmaisimena. Liikkuva valonlähdehän (vaikka flarepurkaus jonka nopeus on helposti satoja kilometrejä sekunnissa, myös Auringon pyöriminen riittää) saa aikaiseksi sini- ja punasiirtymää eli valon allonpituuden muutoksen.

Näistä kahdesta kapeakaistakuvasta innostuneena tulikin ostettua Baaderin kahden tuuman kokoinen vetyalfasuodin 7nm päästökaistalla. Sen pitäisi tarjota paljon parempi kontrasti näihin kahteen kuvaan verrattuna ja monojärkkärin kanssa jäljen pitäisi olla suorastaan loistavaa vaikka kuvaisikin takapihan valojen alta. Hyvä lisäpuoli kapeammassa suotimessa on se että tähdet ovat pelkkää valosaastetta ja jäävät kuvissa sitä pienemmiksi mitä kapeampi päästökaista on käytössä. Win-win.

Sydänsumun keskustaa
(Keskusosa Sydänsumusta. Pimeiden sumujen kielekkeet peittävät osan sumusta taakseen.)

Tähtien katoaminen ei tietenkään helpota kameran tarkentamista. Nyt ohjasin goto-jalustan Kuuhun, tarkensin ja suuntasin takaisin kohteeseen. Kiinalaisinsinööri oli kuitenkin päättänyt että Kuuhun suunnatessa NEQ-6 Pro -jalusta seuraa taivasta Kuun nopeudella, vaikka sen jälkeen osoittaisi putkella minne vaan. Kivan viiruuntuneita olivat tähdet seuraavan tunnin ajan, että kiitti vitusti.



Kuutamosta huolimatta tuli koitettua myös värikuvausta D800:lla. Kohteen pitää olla kirkas sinisestä taustataivaasta erottuakseen ja sellainenhan Andromedan galaksi on. Kuvasta vaan ei tullut oikein kunnollista kun jäi ehkä tärkeimmät kalibrointikuvat ottamatta, flätit siis. Nyt vinjetointi ja pölypallerot on sitten pysyvästi kuvassa mukana ja ei ainakaan minun kuvankäsittelyskilssit riitä noiden edes tyydyttävään siivoamiseen. Mutta, kun ottaa huomioon että tuossa on pinottu vain tusinan verran valotuksia täydenkuun valaisemalta taivaalta, on jälki siihen nähden ihan jees. Pitää koittaa joskus uudestaan.



(Yllä) Andromedan galaksi linssiputkella, galaksin kiekkoa halkovat pölyjuovat erottuvat mainiosti, samaten muutama isompi tähtipilvi ja seuralaisgalaksit. (Alla) Sama kohde mutta Celestronin 14-tuumaisella Schmidt-Cassegrainilla. Polttoväliä on neljä metriä, kuvaan mahtuu enää galaksin kirkkain osa, tähtimäinen ydin, sekä vain osa pölyjuovista. Molemmissa kuvissa ovta tähdet aikamosoia palleroista kuvan nurkissa eli kuvakentän tasoittajaa kaipaavat molemmat putket.




(Kahden edellisen kuvakentän koko toisiinsa suhteutettuna.)

0 comments:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...