2016-11-06

Rantoja, taivaanrantuja ja kerroskuvausta

Kun ei ala tämä pahuksen pitkä pilvisyysjakso jo loppumaan, niin on sama julistaa tämän syksyn tähtiviirukausi päättyneeksi. Kokonaisen viikonhan tuo kestikin. No, oli niitä kuvausöitä useamminkin, mutta se paras sesonki oli noin viikossa ohitse. Kirpakka, kuiva syysyö, eikä Kuuta taivaalla sotkemassa. Siinä hyvän yön ainekset.

Ensin ajassa taaksepäin, elokuun puolen välin tienoille. Silloin Savonmaan korkeuksilla alkaa olla keskiyön aikaan jo niin pimeää että tähtikuvauskautta voi aloitella. Tämä on samalla myös jatkoa aiemmin esitetylle laituricore-sarjalle, yhdistäen samalla mukaan pientä tähtiviiruräpellystä. Valokuvauksellista kliseefuusiota.

Mela mökkilaiturilla

Juuri kuvan ulkopuolella loistava täysikuu vaan sotkee kuvan keskiosan ikävästi flarepalloilla. Eikä edes millään härskeillä ja värikkäillä linssiheijastumilla vaan tuommoisilla tuhnuilla läiskillä jotka tekevät kuvasta vain paskaisen näköisen. Pahuksen Samyang. Pahuksen minä, kun en putsannut etulinssiä kunnolla. Lentokone sentään tuli kuvaan mukaan juuri sopivaan paikkaan. Nyt se sitoo kivasti toisiinsa laiturin pakopisteen ja taivaan valoviirut. Jos jotain tekisin toisin, kääntäisin tuota isoa melaa niin että se ei olisi kuvassa noin pystyssä, alaosa liikahtaisi tuonne vasemmalle ja yläosa ehkä vähän oikealle. Ja hävittäisin Kuun taivaalta.

Sitten syyskuun puolelle, uudenkuun aikaan ja Tähtikalliolle. Kalansilmällä viiruja kuvatessa kuvaan tulee melkein aina jotain ylimääräistä, kuten vaikka tuommoinen mänty ihmettelemään meininkiä kuvan nurkkaan. Erittäin laajaan kuvakulmaan kun yhdistää kalansilmän linjojen oikomisen niin yllätyksiä komposiittioon aina tulee, piti siitä tai ei. Toisaalta erittäin laaja kuvakulma tekee pohjoistaivaan viirutähdistä mukavan muodokkaita ja näin laajaan kuvakulmaan ei ilman kalansilmää pääse. Värit päätin pitää "luonnollisina", koska tuolla paikalla valosaaste on verraten vähäistä tavanomaisiin kuvausmestoihin verrattaessa. Kuva on siis keltaisen kukertava — osaksi kuvan vasemmasta reunasta kurkkivien revontulten, osaksi ilmahehkun takia, ja tietenkin keinotekoisten valonlähteiden vuoksi — ei niitä karkuun etelä-Suomessa pääse.

Hakkuuaukean mänty yötaivaan alla

Periaatteessahan kuutamolla pitäisi saada aika lähelle oikeat värit kuvaan kunhan laittaa valkotasapainon esiasetuksen päivänvalolle, heijastunutta auringonvaloahan Kuusta tulee aika tarkkaan harmaan pinnan kautta. Käytännössä kuvista tuntuu tulevan järjestään selkeästi vihertäviä ja juuri sen vuoksi tähän kuvaan on valkotasapainoa rukattu oman maun mukkaan. Tuolle efektille olisi kiva tietää jokin syy, jos sellainen on olemassa. Kuva on otettu taktisilla 666 sekunnin mittaisilla valotuksilla ja Samyangin 12-millisellä kalansilmällä jonka linjat on oiottu jälkikäteen Huginissa. Oikominen jätti vain paljon turhaa tilaa tuonne kuvan alareunaan, mutta semmoista arpomista se on kalansilmän kanssa…

Muovibotskeja kuutamolla

Vielä äärimmäiseksi kalansilmäkuvan voi vetää kun siitä suoristaa täysin suoriksi linjat. Kahdessa edellisessä kuvassahan projektio on Huginissa laitettu Paniniksi, joka vääristää tiettyjä linjoja suuremman käytettävän kuvakulman tavoittamiseksi. Vääristymän huomaa oikeastaan vain siitä että ensimmäisen kuvan männyn runko vähän taipuu sen verran mitä voi pitää ihan luonnollisena. Panini-projektio siis toimii hyvin kalansilmäkuvien suuren kuvakulman kanssa. Kuitenkin linjat voi suoristaa myös arkkitehdeille kelpaaviksi halutessaan ja silloin vasta jättimäinen kuvakulma tekeekin eksoottista jälkeä. Pohjantähden ympäri kiertävät tähdet tekevät ympyröiden sijaan ellipsejä taivaalle, tai vaikka paraaboleja tarpeeksi kaukana taivaannavasta.

Kohti ääretöntä ja varmaan ylikin

Nuo edelliset olivat vain harjoittelukuvia, sitten kuvausarsenaaliin nimittäin saapui Irixin 15-millinen ja arpominen kalansilmän kanssa loppui (vaikka voihan silläkin kikkailla vaikka kuinka). Vähän jo pelotti ettei tuota linssiä ennen joulua saa jatkuvien viivästymisten takia, mutta kylläpä se vain ehti tähtiviirusesongille mukaan. Onneksi näin, koska laajiksella viiruista tulee kaikkein parhaimpia ja kuten todettua, on Irixsessä monta yökuvaajaa helpottavaa ominaisuutta jotka nyt pääsevät kaikki käyttöön.

Laituri suolammella

Vaikka tässä nyt ollaankin melkein Siilinjärven ytimessä, saa Kalettomanlammen rannassa olla ihan rauhassa. Ja hyvä niin, yhdetkin auton valot niin tähtiviirut on helposti pilalla ihan kokonaan - varsinkin kun on ohuelti pakkasusvaa ilmassa sirottamassa valoa ympäriinsä. Ei tämä tietenkään mitään oikeaa erämaamenoa ole mutta aika hyvin kuitenkin kun suhteutetaan vartin mittaiseen pyörämätkaan. Toisaalta, mitä jää uupumaan jos kuvittelee jäätyneiden, putoavien lehtien rapinan ketun yöjuoksuiksi ja Maaningantien kohinan kaukaisen kosken pauhuksi? Pimeässähän ei näe että istuu golf-kentän viereisellä uimarannalla ellei laita valoja tai sytytä nuotiota valaisemaan.




(Tunnelmapaloja lammen rannasta, tässähän tulee jo ikävä Linnunrataa.)

Koska kokemuksesta tiedän ettei nämä syksyn kuuttomat ja kuulaat yöt ole kovin monilukuisia, vedin kuvaamisen pitkän kaavan mukaan. Rakentelin jo etukäteen kameralle ulkoisen virtalähteen ja käytin kuvatessa objektiivin ympärillä lämpöpantoja. Virtalähde pitää kameran päällä vaikka koko yön ja lämpöpannat pitävät linssin huurrevapaana. Liian monta kertaa on jääneet viirut kesken kun kameran pieni litiumakku on kyykähtänyt kylmässä tai etummaisin linssi jäätynyt pikkupakkasilla umpeen.


(Lämpöpanta on RC-autoihin tarkoitettu säädettävä renkaanlämmitin. Indikaattoriledit on laitettu teipin taakse, koska ne ovat varsin kirkkaita. Ylimääräistä valoa ei yöllä tarvita.)

Laajiksella kun joutuu menemään tosi lähelle kaikkea, tulee väkisinkin vastaan tilanteita ettei syväterävyys riitä sitten millään. Matkaa kamerasta tuon airon päähän oli ehkä kolmisenkymmentä senttiä ja kyllä minä sen mielellään terävänä tuossa näen. Kuvaan astuu kerroskuvaus eli focus stacking jota en uskonut koskaan maisemakuvilla harrastavani.

Ensiksi pinotaan tähtiviirut. Kuvia ei onneksi ole kuin tusina tai vähän reilummin, joten pinoamisen voi hoitaa Photoshopissa, ihan käsin. Tasot saavat sekoitustilaksi lighten ja läpinäkyvyyttä kasvattamalla viirut saavat vähän komeettamaisia piirteitä antamaan niille suuntaa ja vauhtia. Photarilla viirujen teossa on se hyvä puoli että koko kuvajono pysyy kuusitoistabittisenä syvyydeltään (Starstax pudottaa syvyyden kahdeksaan bittiin) jotteivat väriliu'ut ala repeilemään inhottavasti lisäkäsittelyssä.

Maisema on pinottu erikseen keskiarvopinona kohinan vähentämiseksi ja maskattu viirukuvaan mukaan. Vasta sen jälkeen kuvaan astuu kerroskuvaus, lähemmäksi tarkennetut otokset kohdistetaan taustaan ja niistä maskataan mukaan vain terävät alueet. Photoshopilla tuon voisi periaatteessa hoitaa melkein automaagisesti, mutta pääosin kuva rakentui käsin maskaamalla - niin huonoa jälkeä PS tekee kerroskuvia pinotesssa. Ei jälki täydellistä ole vieläkään, ajan säästämiseksi ihan jokaista senttiä ei saanut katettua terävällä kuvalla (lähimaaston kuvaamiseen tuhraantuu melkein tunti kun valotusajat yksittäiskuvilla ovat seitsemän minuutin luokkaa), mutta pääosin kuitenkin.

Periaatteessa tuo venekuvan olisi voinut ottaa myös tilt-shift-linssillä, koska viirutaivaan osio kattaa kuvasta vain puolet: yläosa maksimaalisesti shiftattuna ja äärettömään tarkentaen, alaosa toiseen suuntaan maksimishiftillä ja ehkä kuuden-kahdeksan asteen tiltillä. Lammen pinnan yksi tähtiviiru olisi jäänyt vain pois, ei suuren suuri menetys sisällöllisesti. Edeltävää laiturikuvaa sen sijaa ei olisi kannattanut T/S-lasilla ottaa, aikaa olisi tuhraantunut enemmän jos viirujen heijastuksen lammen pinnasta haluaa kuvaan mukaan.

Syysbotskit tähtitaivaan valossa

Vaikka hyvin tulikin varauduttua kylmään ja kosteaan, tuli itse jäätyä heikoimmaksi lenkiksi. Tästä maisemasta piti ottaa pari tuntia viirumatskua, mutta tuloksena ei ollut kuin kiroilua ja kovaa sykkimistä otsavaltimossa kun aamuyöstä tuli kameran ottamat kuvat tarkistettua. Kameraan nimittäin oli jäänyt revontulikuvauksista viidentoista sekunnin mittainen valotusaika, ei bulb-asetus. Lisäksi kamera oli jäänyt yksittäiskuvatilaan eli ajastimen napsahtaessa päälle seitsemän minuutin välein, tuli aina vain yksi, viidentoista sekunnin mittainen valotus kortille. Tuloksena oli vain tuon nykivän timelapsen osaruudut, ei niistä viirukuvaa aikaiseksi saa. Saatanan saatana, vaikka onhan ne revontulet kivoja noinkin.

Suomalainen syysklassikko: revontulivyö; usvainen, peilaava järvenselkä ja soutuvene airoineen



Eipä mitään, seuraavana yönä uusiksi. Nyt kuvaamista haittasi järven ylle tiivistyvä jääsumu. Toisaalta, ilman sumua ei olisi noita seksikkäitä jeesussäteitä tuolla talon päällä, nyt näyttää että siellä on jokin kolmannen asteen yhteys meneillään ja ayy lmaot ovat tutkailemassa jotain annaaleja — se sopiikin temaattisesti hyvin yhteen tähtiviirujen kanssa. Tarkkasilmäinen katsoja voi myös huomata veden pinnalta hävinneet vesikasvit jotka tähtitaivaan heijastuksen rikkoivat. Osa niistä muutti majapaikkaansa ihan fyysisesti, suurempi osa kuitenkin photoshopilla. Luontohan ei minun luontokuvausta tule häiritsemään.

Muovibotski, revontulikaari ja jeesussäteitä

Nämä kaksi viimeistä kuvaa on myös kerroskuvattu ja maisema keskiarvopinottu. Se on jännä juttu kuinka lähimmästä kuvasta otettu, osittain epätarkka etuala tuntuu syventävän kuvan syvyysvaikutelmaa melko dramaattisesti. Ehkä pienessä webbikoossa tarkasteltuna tarvitaan suurempaa epäterävyyttä jotta sen silmä näkee syväterävyytenä eikä vaan epäterävyytenä muuten vaan ja aivot sitten huolehtivat lopusta?

Hirveen pitkä mela

2 kommenttia:

  1. Eikö pitkiä valotusaikoja voi jakaa osiin, ja sitten pinotessa jättäisi pois pilalle menneet tasot?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi toki ja osissahan nuo kaikki on kuvattu. Mutta tarpeeksi kirkas valo kameran takaa heijastelee ikävästi kaikesta ilmassa leijuvasta pölystä ja kosteudesta ja takuuvarmasti pilaa kuvan kuin kuvan.

      Poista