2016-10-23

Helvetin härskit tähtiviirut ja miten ne tehtiin

Joskus sitä kuvaajalla välähtää ja aina vain parempi jos välähdys ei tule salamakengässä olevasta oikosulusta vaan luvassa olisi jotain tolkullista kuvaustoimintaa. Jospa tekisin pitkästä aikaa pikkuplaneettapanoraaman? Saisiko siitä härskimmän näköisen lisäämällä soppaan mukaan tähtiviirut? Viirutähtipikkuplaneettapanoraama. Hyvä idea.

Tähtiviiruplaneetta

Kuvassa piti vesi saada ympäröimään kameraa mahdollisimman paljon ja joka puolelta jotta siitä saisi taivaan heijastumaan. Tämä tietenkin tarkoitti veteen kahlaamista niin pitkälle kuin kumppareiden varsi vain mahdollisti. Ja kuten varmaan tuttua jokaiselle kameran ja laajiksen kanssa turanneelle, mitä lähemmäksi jotain menee, sen isompana se kuvassa näkyy. Lopulta kamera oli panoraamapään kanssa ainoat veden pinnasta pilkistävät osat, jalusta ja jalustan pää olivat järvessä melkein kokonaan. Alhaalta kuvaaminen myös piilottaa suuren osan horisontin häiritsevistä valopisteistä kaislikon taakse sekä parantaa maiseman heijastuksia veden pinnasta heijastuskulman loivetessa. Win-win.

Vesi on siitä ikävä elementti kuvaamisen kannalta että pieninkin tuulenvire ja liike rikkoo välittömästi heijastuksen veden pinnasta. Pitikin jonkin verran miettiä paikkaa ja asentoaan jotta selviäisi vain mahdollisimman pienillä liikkeillä pois kuvasta kameraa kääntäessä. Pari minuuttia silti tuhraantui aikaa pienten laineiden rauhoittumisen odotteluun, ei ole hätäisen hommaa yökuvaukset. Lopulta pallopanoraamasta tuli tämän näköinen:

Eläinratavalo ja melkein yhtä himmeät revontulet

Ja sama pyöriteltävänä versiona. Tarkka katsoja huomannee etelätaivaalla suuren, oikealle lievästi kallellaan olevan kirkastuman. Se on sitä eläinratavaloa, joka näkyy Auringon laskiessa ja noustessa. Sattuipa tuuri että se näkyi juuri tuolla, Juurusveden suunnalla; muuten valokolmio olisi satavarmasti hukkunut valosaasteeseen.



Mutta mutta, miten päästään viiruttomasta pallopanoraamasta viirulliseen pikkuplaneettapanoraamaan? Kuvaan astuu Hugin (jälleen kerran) ja koneen ääressä viihtyvän kuvaajan kaveri Photoshop. Aamu olisi ruvennut valkenemaan jo tunnin päästä eikä tunnissa kunnon viiruja kuvata, eli on viirut sama tehdä kuvankäsittelyllisin keinoin.

Tasavälisen lieriöprojektion (ja muiden lieriöprojektioiden) kiva puoli on se että siinä voidaan ympyrä esittää yhtenä suorana viivana jos se vain kulkee samassa vaakatasossa ekvaattorin kanssa ja yhdenkeskisiä ympyröitähän viirutähdet nimenomaan ovat taivaanpallolla. Jos tähtiviirut haluaa suoristaa pallopanoraamasta, sen kun heittää taivaannavan zeniittiin. Helppoa!


(Tässä on kalansilmäkuvasta projisoitu osittainen pallopanoraama, samalla taivaannapa yläreunaan siirtäen. Kaartuvat viirut muuttuvat samalla suoriksi.)

Käytännössä kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Periaatteessa litteästä pallopanoraamasta voi laskea koordinaatit suoraan pikseleistä kertolaskulla ja näillä koordinaateilla voisi sitten saada pallopanoraama haluttuun asentoon, niin että tähdet marssisivat yhdessä nätissä samansuuntaisessa rivissä taivaankantta pitkin. 23 astetta ylöspäin ja kuusikymmentä jotain sivulle olivat lasketut lukemat.

Teoria ei kuitenkaan käytäntöä kohdannut missään vaiheessa, vaan oli selvää että jokin kulma oli väärin vaikka miten monta kertaa sen mukamas oikein laski (valotukset panoraamassa olivat minuutin mittaisia, niistä tuli panoraamaan noin viidentoista pikselin mittaiset viirut joista pystyi vähän tarkistelemaan miten pieleen koordinaattimuunnos oli mennyt). Lopulta, monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen oli selvää ettei tää näin mene ja piti ottaa käyttöön suunnitelma B. Oikeat koordinaatit saisi laskea Hugin yhdestä vaakasuorasta kohdistuspisteparista ja kohdistuspisteiden sijainnit saisi tähtikarttaohjelma Stellariumista. Kahteen eri tähteen kohdistuspisteet, tähtien sijainneilla ei olisi muuten väliä, kunhan ovat samalla leveysasteella taivaalla. Hugin hoitaa loput. Nyt käytäntö kohtasi teorian — vaikkakin kiertotien kautta — ja homma toimii.

Tämän jälkeen homma siirtyi fotarin puolelle. Koordinaatiston ollessa kunnossa, on itse viirujen teko melkeinpä triviaalia. Kahdennetaan pohjatasoa josta on maasto leikattu pois, offsettia parikymmentä pikseliä, tason sekoitustilaksi lighten, toistetaan ad nauseum ja lisätään samalla tason läpinäkyvyyttä jos halajaa komeettamaisia viiruja. Pikkuvinkki viirujen feikkaajille: kohina ja muu pikselisonta toisintuu tässä prosessissa häiritsevän näköiseksi, kaavamaisesti toistuvaksi kuvioksi. Siitä pääsee helpoiten eroon liike-epäterävyyssuodattimella. Tuloksena on täydellisimmät tähtiviirut koskaan: ei kohinaa, ei aukkoja, ei aberraatioita.



Kun viirut oli tehty, loppu oli sitä tylsintä kuvankäsittelyhommaa eli maskaamista ja kahden erilaisen layerin toisiinsa sovittelua. Lopuksi tietysti pallopanoraaman keikaus samalle koordinaatistolle mistä lähdettiinkin ja tuloksena on jotain tämän näköistä:


(Horisontin lähellä näkyvät tummat kaistaleet taivasta eivät ole pilviä vaan bugi Photoshopin tasojen yhdistelyssä.)

Pikkuplaneetan teko hoituukin helposti Huginilla. Panoraama sisään, ulos tulee pikkuplaneetta. Tässäkin joutui vähän tekemän turhaa säätöä, Hugin nimittäin ei vieläkään osaa skaalata kuvia alaspäin kunnolla, vaan tuloksena on rumaa aliasoitunutta pikselimössöä. Pikkuplaneettaprojektion keskiosahan on huomattavasti pikseliskaalaltaan pienempi kuin alkuperäinen pallopanoraama ja tuloksena oli melkoisen oksennuksen näköinen kuvan keskiosa. Se piti projisoida erikseen 25-kertaisella pikselimäärällä ja pienentää Photoshopissa kohdilleen. Turhauttavaa turausta, mutta minkäs teet.

0 comments:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...