2014-10-26

Tuhatsatakolmekymmentäyhdeksänsekuntinen valotus jonka lämpölaajeneminen pilasi (viikon panoraama #43)

Tai niin uskoisin. Tapana on ihan ensimmäiseksi tarkentaa objektiivi kohteeseen ja vasta sitten miettiä muuta kuvanottoprosessia.

Ihan tutulla rutiinilla homma meni nytkin. Telejatke kameraan, linssi telejatkeeseen ja kamera jalustalle. Vastavalosuoja pois, linssinsuojus reppuun, live view päälle ja valotuksen sekä tarkennuksen varmistus. Suodinkierreadapteri objektiiviin ja pyöröpolarisaatiosuodin adapteriin. Polarisoivan suotimen pyörittely sopivaan asentoon ja kymmenen aukon harmaasuodin sen kaveriksi. Vastavalosuoja takaisin kiinni, valotusaika kamerasta bulbille ja langaton kaukolaukaisin kameraan kiinni. Vähän korkeampaa matematiikkaa valotusajan laskemiseen, pari minuuttia vielä lisää koska on ilta ja koko ajan hämärtyy. Klik, suljin nousee ja reilun vartin verran odottelua.

Toinen klik, suljin laskee. Pettymys, kuva on epäterävä. Kamera, reppu, kaikki olivat huoneen lämmössä ennen lähtöä. Olisivatko ne valotuksen aikana jäähtyneet ulkolämpötilaan, nollan tienoille? Ainakin tähtiä kuvatessa on tullut tavaksi tarkistaa tarkennus noin vartin välein kuvaamisen alussa kun lämpötilaero ympäristön ja laitteiden kesken on vielä tasoittumassa. Vaikka kuinka luvataan että objektiivin materiaali on Thermally Stable Composite™, niin fysiikan lait vievät voiton markkinointijargonilta.

Uusi yritys, pimenee nopeasti, kymmenen aukon harmaasuotimelle ei ole enää aikaa. Kolme sekuntia pelkän polarisoivan suotimen kanssa, yhdeksän kuvaa. Photoshop ratkaisee loput. Keskiarvopino kuvista on melkein yhtä hyvä kuin alkuperäinen tuhatsatakolmekymmentäyhdeksänsekuntinen valotus. Melkein.

Syksy heijastuu järven pinnasta

0 comments:

Lähetä kommentti